Juutalaisesta lahkosta tunnustetuksi uskonnoksi

Kristillisen kirkon syntymäpäivänä voidaan pitää ensimmäistä helluntaita, jolloin Jerusalemissa koolla olleet Jeesuksen opetuslapset saivat Pyhän Hengen (Ap.t. 2:1–41) ja apostoli Pietari puhui jerusalemilaisille. Pietarin puheen seurauksena kastettiin kolmetuhatta ihmistä. Näin oli ensimmäinen Kristukseen uskovien yhteisö – seurakunta – syntynyt.

Apostolien johtamaa seurakuntaa pidettiin aluksi yhtenä juutalaisuuden lahkona, sillä seurakuntalaiset kokoontuivat juutalaisten tapaan temppeliin kuuntele-maan opetusta, mutta viettivät ehtoollista omassa keskuudessaan kodeissa (Ap.t. 2.46–47). Seurakunnan jäsenmäärä lisääntyi apostolien opetustyön takia hyvin nopeasti. Monet tuon ajan heikompiosaiset ihmiset löysivät seurakunnasta itselleen hengellisen kodin sekä paikan, joka tarjosi ruokaa ja huolenpitoa. Jotta avustustyö pystyttiin hoitamaan kunnolla, valitsivat apostolit avustajikseen seitsemän luotettua miestä, joita kutsuttiin diakoneiksi. Näistä diakoneista tunnetuin oli Stefanos, joka oli myös hyvä puhuja. Stefanos joutui kuitenkin opetuspuheidensa vuoksi syytetyksi ja Jerusalemin suuri neuvosto tuomitsi hänet kivitettäväksi. Stefanoksesta tuli ensimmäinen marttyyri – uskonsa vuoksi surmattu kristitty (Ap.t. 7:54–8:1).

Stefanoksen surmaaminen aloitti Jerusalemin kristittyjen vainoamisen. Seurakunta joutui hajaantumaan pois Jerusalemista, mutta apostolit jatkoivat omaa julistustyötään. Hajaannus aiheutti kuitenkin sen, että sanoma kristinuskosta alkoi levitä laajemmalle alueelle Palestiinassa sekä sen ulkopuolelle. Eräs innokkaista kristittyjen vainoajista oli nuori juutalainen rabbi Saul, joka koki matkallaan Damaskoon Jeesuksen ilmestyksen ja kääntyi itse sen jälkeen kristityksi (Ap.t. 9:1–19). Tästä nuoresta vainoojasta tuli kristillisen kirkon ensimmäinen teologi ja apostolien joukkoon kutsuttu Paavali. 

Apostoli Paavali oli kristillisen kirkon merkittävimpiä lähetystyöntekijöitä, sillä hän teki työtään voimiaan säästämättä laajalla alueella. Samalla Paavalista tuli ensimmäinen kristillinen teologi, sillä hän laati kirjeitä perustamilleen seurakunnille ja näissä kirjeissä Paavali selitti ihmisille Jeesuksen opetuksen sisältöä.

Myös muiden apostolien toiminta ulottui laajalle alueelle. Perimätiedon mukaan apostoli Tuomas saarnasi Intiassa ja apostoli Andreas ainakin Mustanmeren alueella. Apostolien toiminnan tuloksena syntyi Välimeren alueelle, Lähi-itään ja Afrikan alueelle lukuisia seurakuntia. Samalla kun seurakunnat alkoivat järjestäytyä, alkoi kehittyä myös kristillisten juhlien, jumalanpalvelusten ja sakramenttien perinne. Kirkko irtautui juutalaisesta perinteestä.

Ensimmäisiä kristillisiä juhlia olivat pääsiäinen, helatorstai, helluntai ja teofania.

Avioliittoon vihkiminen ja sairaiden voiteleminen pyhitetyllä öljyllä tulivat kirkon pyhiksi toimituksiksi. Uuden testamentin viimeiset kirjat valmistuivat vuoden 150 aikoihin.

Marttyyrien kirkko ja uskonnonvapaus

60-luvulla jKr. alkoivat roomalaiset vainota kristittyjä, koska kristityt eivät suostuneet kunnioittamaan Rooman keisaria maanpäällisenä jumalana. Nämä vainot kestivät, välillä voimakkaampina ja välillä heikompina aina 300-luvun alkuun saakka. Tätä aikaa kutsutaan marttyyrikirkon ajaksi.

Vainot eivät pystyneet estämään kristinuskon leviämistä, vaan päinvastoin vainojen aikana monet sivistyneet roomalaiset liit-tyivät kirkkoon ja ilosanoma Kristuksesta levisi entistä nopeammin. Vainoissa surmattiin lukuisia kristittyjä. Näistä marttyyreista tuli muille kristityille lujan uskon esikuvia, joita kunnioitetaan kirkon pyhien joukossa. Heitä ovat esimerkiksi pyhä suurmarttyyri Katariina ja pyhä suurmarttyyri Geor-gios Voittaja. Vainojen aikana 200-luvun lopulla alkoivat myös syntyä ensimmäiset luostariyhteisöt Egyptissä.

300-luvun alussa Rooman valtio oli joutunut hajaannukseen, joka johtui vallanperimysriidoista. Vuonna 313 antoivat Rooman kaksi samanaikaista hallitsijaa, keisarit Konstantinos ja Licinius Milanossa julistuksen, jolla taattiin uskonnon harjoittamisen vapaus koko Rooman valtakunnassa. Tämä oli maailmanhistorian ensimmäinen uskonnonvapauden julistus. Pian tämän jälkeen keisari Konstantinos antoi kristinuskolle erityisaseman omalla hallintoalueellaan. Kristinuskosta oli tullut tunnustettu ja arvostettu uskonto itäisessä Roomassa.

Kirkon opetuksen vahvistaminen

Kristinusko syntyi ja kehittyi alueella, jossa vaikutti voimakkaasti antiikin ajan filosofinen perinne. Sekä filosofinen perinne että Välimeren alueen muu uskonnollinen perinne pyrkivät vaikuttamaan myös kristinuskon opetukseen. Tämän vuoksi jo pian vainojen päättymisen jälkeen kirkon opetusta pyrittiin vahvistamaan yksinkertaiseen ja selkeään muotoon. Vuonna 325 keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikean kaupunkiin. Nikean ja vuonna 381 pidetyssä Konstantinopolin kirkolliskokouksissa laadittiin yhteinen uskontunnustuksen teksti: nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jota käytettään muuttamattomassa muodossaan edelleen kaikissa ortodoksisissa paikalliskirkoissa.  

Ekumeenisissa kirkolliskokouksissa vahvistettiin kirkon opetus Pyhästä Kolminaisuudesta, Kristuksesta todellisena ihmisenä ja Jumalana sekä oppi Neitsyt Mariasta Jumalansynnyttäjänä. Sana ”ekumeeninen” tarkoittaa tiettyjen kirkolliskokousten yhteydessä sitä, että näiden kokousten päätökset vahvistettiin yhteisesti koskemaan koko tuon ajan kristillistä kirkkoa niin idässä kuin lännessäkin. Kuitenkin jo ekumeenisten kirkolliskokousten aikana syntyi ensimmäinen kristillisen kirkon hajaantuminen, kun vuoden 451 Kalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksiä ei hyväksytty kaikissa Lähi-idän ja Afrikan paikalliskirkoissa. Kalkedonin kokouksessa määriteltiin oppi Kristuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta, mutta osin virheellisestä tekstien ymmärtämisestä johtuen näitä päätöksiä ei hyväksytty kaikissa paikalliskirkoissa. Näin syntyi orientaalisten ortodoksisten kirkkojen ryhmä, johon kuuluvat mm. Armenian kirkko sekä Etiopian ja Egyptin koptilaiset kirkot.

Ekumeenisia kirkolliskokouksia järjestettiin kaikkiaan seitsemän vuosien 325–787 välisenä aikana. Viimeinen ekumeeninen kirkolliskokous Nikeassa vuonna 787 vahvisti ortodoksisten kirkkojen kannalta merkittävän asian, ikonien kunnioittamisen ja käytön kirkon perinteessä. Samalla tuomittiin ikonoklasmina tunnettu harhaoppi, joka pyrki kieltämään kuvien käytön kirkossa. Tunnetuimpia ikonien puolestapuhujia oli pyhä Johannes Damaskolainen.

Bysantti aika ja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti

Bysantin keisarikunta oli merkittävin itäisen kristikunnan vaikuttaja yli tuhannen vuoden ajan. Keisarikunta syntyi Rooman valtakunnan jakaantuessa kahtia 300-luvulla ja sen pääkaupungiksi perustettiin ensimmäisen keisarin, Konstantinoksen nimeä kantanut kaupunki, Konstantinopoli. Bysantin historia itsenäisenä valtiona päättyi vuonna 1453, jolloin ottomaanit valloittivat pieneksi, lähinnä kaupunkivaltioksi, kutistuneen keisarikunnan. 

Kun Rooman valtakunta oli jakaantunut kahteen osaan, alkoi läntinen osa valtakunnasta vähitellen heikentyä. Se tuhoutui 400-luvun lopulla osin omiin hallinnollisiin kiistoihinsa ja osin kansainvaellusten aiheuttamien sotien heikentämänä. Kristillinen kirkko säilyi lännessä Rooman piispan, paavin, johtamassa Rooman patriarkaatissa.

Konstantinopolin patriarkaatti mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 381 pidetyssä toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jossa Konstantinopolin piispa määriteltiin arvoasemaltaan toiseksi Rooman piispan jälkeen.

500-luvun alussa muita paikalliskirkkoja Rooman ja Konstantinopolin rinnalla olivat Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian patriarkaatit sekä Kyproksen, Armenian ja Georgian kirkot. Vuonna 451 pidetyssä neljännessä ekumeenisessa eli yleiskirkollisessa kirkolliskokouksessa vahvistettiin Konstantinopolin patriarkan arvonimeen lisäys ”ekumeeninen”, joka tuolloin tarkoitti kaikkea asuttua maailmaa. Näin Konstantinopolin hengellisen johdon alle tulivat kaikki edellä mainittujen paikalliskirkkojen ulkopuolelle jäävät alueet. Tämä johti Konstantinopolin piispan arvoaseman vahvistumiseen. Konstantinopolin piispasta tuli ”Ensimmäinen vertaistensa joukossa – Primus inter pares”, aloitteen tekijä hengellisissä ja teologisissa asioissa, silloin kun paikalliskirkkojen edustajat ovat kokoontuneet yhteen päättämään koko kirkkoa koskevista asioista.

Bysantista tuli verrattain lyhyessä ajassa oman aikansa taloudellinen, poliittinen, tieteellinen ja teologinen keskus, jonka valtionuskonnoksi tuli kristinusko. Talouselämä ja kaupankäynti loivat Bysantille suhteita erityisesti Itä-Euroopan slaavilaisiin kansoihin sekä Kaukasuksen alueelle, jolloin näistä alueista tuli myös itäisen kristillisen lähetystyön toiminta-alueita. Teologia perustui hellenistisen perinteen mukaisesti vahvojen teologien opetukselle. Suuria bysanttilaisia teologeja olivat mm. pyhät Johannes Krysostomos ja Basileios Suuri.

Kirkko ja valtio toimivat Bysantissa eräänlaisessa yhteisessä liitossa, jossa kummallakin osapuolella oli oma selkeä tehtävänsä, mutta näitä tehtäviä hoidettiin yhteisesti toisiaan täydentäen. Tätä yhteistoiminnan muotoa alettiin kutsua bysanttilaiseksi sinfoniaksi eli kirkon ja valtion sopusoinnuksi. Bysantin pitkän historian kuluessa tämä sopusointu ei kuitenkaan läheskään aina toiminut moitteettomasti vaan keisarit pyrkivät myös käyttämään kirkkoa omien valtapyrkimystensä välineenä, ja jopa puuttumaan kirkon opetukseen. Jäljet Bysantin hovin vaikutuksesta näkyvät edelleen esimerkiksi ortodoksisissa jumalanpalveluksissa.

Bysantin lähetystyö

Voimakkaimmillaan Bysantin keisarikunta oli 500-luvulla, jolta ajalta on peräisin yksi maailman kirkkoarkkitehtuurin helmistä, Hagia Sofian kirkko nykyisessä Istanbulin kaupungissa. Bysantin valtakunta kohtasi 700-luvulla uuden voimakkaan vastustajan, islamin, joka alkoi nopeasti ja voimakkaasti levitä arabien keskuudessa. Jo 1000-luvun alussa arabien ja ottomaanien haltuun olivat joutuneet Bysantin itäiset ja eteläiset osat ja jatkuvat sodat alkoivat heikentää valtiota.

800-luvulla Bysantti voimisti lähetystyötään slaavilaisten kansojen keskuudessa. Määrin valtion ruhtinas Rostislav pyysi Bysanttia lähettämään kristinuskon opettajia luokseen, jolloin keisari ja Konstantinopolin patriarkka lähettivät veljekset Kyrilloksen ja Methodioksen Määriin. Veljekset kehittivät slaavin kirjakielen kreikan kielen aakkosten perustalta ja auttoivat laatimaan ensimmäisen slaavien valtion lakikokoelman. Näin syntyi perusta slaavinkieliselle kirjallisuudelle ja slaavinkieliselle kirkolliselle toiminnalle.

Lähetystyö laajeni nopeasti slaavilaisten kansojen keskuuteen ja sen tärkeimpänä seurauksena oli ns. Kiovan kaste vuonna 988. Tällöin Kiovan ruhtinas Vladimir otti vastaan kristinuskon Bysantista ja näin syntyi perusta Venäjän ortodoksisuudelle.

Kirkon jakaantuminen

Länsi-Rooman kukistumisen jälkeen alkoi kirkollinen kehitys vähitellen erota idässä ja lännessä. Idässä Bysantti piti vahvasti yllä alkukirkon perinnettä, mutta lännessä monet kirkolliset tavat ja käytännöt muuttuivat. Rooman patriarkaatti säilytti latinan kirkollisena kielenä, vaikka se ei enää ollut kansan kieli. Idässä kirkko käytti kreikkaa sekä eri alueiden kansallisia kieliä. Ehtoollisessa lännessä käytettiin happamatonta ehtoollisleipää, kun taas idässä hapatettua ehtoollisleipää. Paastotapoihin muodostui eroja. Lännessä alettiin vaatia papistolta selibaattia eli naimattomuutta, idän patriarkaateissa sitä vaadittiin vain piispoilta.

Tärkeimmät erot muodostuivat kirkon hallintoa ja uskontunnustusta koskevista kysymyksistä. Rooman patriarkaatti korosti voimakkaasti Rooman piispan erityisasemaa muihin piispoihin nähden, koska Rooman piispa oli apostoli Pietarin seuraaja. Sen vuoksi haluttiin, että Rooman piispalla on erityinen asema kirkollisessa päätöksenteossa. Idässä puolestaan korostettiin itsenäisten paikalliskirkkojen asemaa ja pidettiin lujasti kiinni siitä, että ylin kirkollinen päätösvalta on ekumeenisilla kirkolliskokouksilla, jossa ovat edustettuina kaikki paikalliset kirkot.

600-luvulla Espanjassa lisättiin uskontunnustukseen sanat ”ja Pojasta” (lat. filioque), jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta. Tämä herätti idän kirkoissa voimakasta vastustusta, koska muutosta ei ollut hyväksytty virallisesti missään yleisessä kirkolliskokouksessa. 

Myös kirkkopolitiikka syvensi idän ja lännen kirkkojen välistä eroa. 800-luvulla käytiin kiistaa siitä, kenen alaisuuteen kuuluvat kristinuskoon kääntyneet slaavilaiset kansat. Vuonna 1054 Rooman paavin lähettiläs toi Konstantinopoliin paavi Leo IX:n pannakirjeen, jolla Konstantinopolin patriarkka julistettiin kirkonkiroukseen. Tämä nopeutti kirkon jakaantumista, joka lopullisesti vahvistui 1200-luvulla ristiretkiarmei-joiden hyökätessä Konstantinopoliin. Konstantinopolin ja Rooman väliset keskinäiset anateemajulistukset purettiin vasta vuonna 1965, kun Rooman paavi Paavali VI ja Konstantinopolin patriarkka Athenagoras tapasivat. Nyt lännen katolinen kirkko ja idän ortodoksiset kirkot pitävät yllä keskinäistä yhteyttä mm. teologisten keskustelujen kautta. Varsinaista ehtoollisyhteyttä ei kuitenkaan vielä ole.

Idän kirkot ja islam

600-luvulla sai syntynsä maailman historiaan voimakkaasti vaikuttanut uusi uskonto – islam. Islam syntyi perustajansa profeetta Muhammadin uskonnollisien kokemusten perustalle. Näiden kokemusten innoittamana Muhammad alkoi julistaa arabiheimoille luopumista pakanallisista jumalista ja alistumista yhden jumalan – Allahin tahtoon. Islam yhdisti nopeasti aikaisemmin riitaisat arabiheimot yhdeksi uskovien yhteisöksi – ummaksi. Tästä yhteisöstä muodostui jo 600-luvun loppuun mennessä myös vahva poliittinen ja sotilaallinen tekijä. Islam alkoi nopeasti levitä syntysijoiltaan Arabian niemimaalta kohti pohjoista ja länttä. Ensimmäiseksi islamilaisten hallitsijoiden vallan alle joutuivat Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian patriarkaatit.

Bysantti ja Konstantinopolin patriarkaatti joutuivat jo 600-luvun lopussa ensimmäisen kerran taistelemaan arabeja vastaan, mutta Bysantin valtakunta pystyi puolustautumaan vielä useiden satojen vuosien ajan. Bysantin kohtalonhetket koittivat vuonna 1453, jolloin pieneksi kaupunkivaltioksi kutistuneen valtakunnan valloittivat turkkilaissukuiset osmanit.

Alussa islamilaiset hallitsijat suhtautuivat suopeasti valloittamiensa alueiden kristittyihin sekä juutalaisiin, mutta jo 700-luvulla asenteet alkoivat tiukentua. Toisin uskoviin kohdistettu sosiaalinen ja taloudellinen painostus johti siihen, että osa valloitettujen alueiden kristityistä luopui uskostaan ja kääntyi islamiin.

Osmanien valloittamassa Bysantissa Konstantinopolin patriarkaatin toimintaa alettiin voimakkaasti rajoittaa. Patriarkasta tuli samalla alueensa kristittyjen maallisesta hallinnosta huolehtiva sulttaanin alainen virkamies. Konstantinopolin merkittävimmät kirkot, kuten esimerkiksi Hagia Sofian katedraali, muutettiin moskeijoiksi. Valloittajien ja alueen alkuperäisen kreikkalaisen väestön välillä esiintyi voimakkaita jännitteitä. Kaikesta huolimatta patriarkaatti pystyi pitämään yllä kreikkalaisen sivistyksen ja teologian perustaa osmanien valtiossa.

Venäjän kirkko

Kristinuskon tulo Venäjälle liittyy oleellisesti Kiovan Rusin valtion perustamiseen. Kiova oli omana aikanaan itäisen Euroopan suurvalta, joka ulottui laajimmillaan Laatokalta Tonavalle saakka. Viikinkien vilkas kauppatie Pohjolasta Bysanttiin kulki Kiovan kautta. Tämän kauppatien kautta levisivät myös kristilliset vaikutteet Bysantista slaavilaisten kansojen keskuuteen. Kauppiaiden mukana kauppatietä kulkivat myös lähetystyöntekijät.

Venäjän kirkon syntysanat lausuttiin vuonna 988, kun Kiovan silloinen ruhtinas Vladimir otti vastaan kasteen ja samalla määräsi myös alamaisensa seuraamaan ruhtinastaan.

Kristinuskon leviämistä slaavilaisten kansojen keskuuteen helpotti 800-luvulla eläneiden kreikkalaisten munkkien, pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen tekemä työ. He kehittivät slaavinkielen kirjaimiston ja kirjakielen. Näin jumalanpalvelusten tekstit sekä evankeliumi olivat slaavien omalla kielellä. 1000-luvun alussa kristinusko oli levinnyt jo pohjoiseen, sillä Novgorodin kaupunkiin rakennettiin Hagia Sofian katedraali vuonna 1052. Novgorodista tulivat ensimmäiset vaikutteet Suomeen.

Vaikka Kiovan Rus kukistui 1200-luvun alussa mongolien suurvallan hyökkäyksiin, tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt Venäjän alueen kirkollista kehitystä. Mongolit eivät halunneet pakottaa uusia alamaisiaan omaan uskoonsa, vaan heille riitti kuuliaisuus verojen maksussa. Mongolivallan aikana esimerkiksi pyhä Sergei Radonežilainen perusti nykyisen Moskovan lähellä sijaitsevan Pyhän Kolminaisuuden luostarin.                                           Pyhä, pyhittäjä Sergei Radonežilai-

Kirkollisesti Venäjä oli edelleen osa Konstantinopolin patriarkaattia. Mongolien hävitettyä Kiovan kaupungin, jouduttiin myös etsimään uutta kirkollista keskusta. Venäjän kirkollinen keskus sijaitsi useissa kaupungeissa, kunnes se vakiintui 1300-luvun alussa Moskovaan.

Moskova, kolmas Rooma

Bysantin joutuessa osmanien ahdistamaksi, heikentyivät myös kirkolliset suhteet Ve-näjän ja Konstantinopolin välillä. Vuonna 1448, hiukan ennen Konstantinopolin valloitusta, Venäjän kirkko julistautui itsenäiseksi kirkkokunnaksi.

Venäjä pyrki sekä kirkollisesti että valtiollisesti seuraamaan Bysantin esimerkkiä. Venäjän valtion tunnukseksi Bysantin kaksipäinen kotka ja Moskova julistautui kolmanneksi Roomaksi ja ortodoksisuuden keskukseksi. Bysanttilainen kirkon ja valtion välinen suhde ei kuitenkaan toteutunut, vaan kirkko joutui seuraamaan valtion määräysvaltaa.

1692 valtaan noussut tsaari Pietari Suuri muokkasi Venäjän kirkon historiaa voimakkaasti. Pietari uudisti Venäjää länsieurooppalaisten esikuvien mukaan ja valtiollinen hallintokeskus siirrettiin Moskovasta uuteen pääkaupunkiin Pietariin. Länsimaiset vaikutteet alkoivat pian näkyä myös kirkon elämässä, erityisesti kirkkomusiikissa, ikonitaiteessa ja kirkkoarkkitehtuurissa. 1721 Pietari ei enää nimittänyt Venäjän kirkolle uutta patriarkkaa, vaan asetti kirkon johtoon pyhän synodin, toimielimen, jossa tsaarin edustajalla oli oikeus estää päätösten toimeenpaneminen.

Vaikka Venäjän kirkko olikin alistettu hallitsijalle, kehittyi kirkon hengellinen elämä erityisesti luostareissa. Luostarien ohjaajavanhusperinne vahvistui ja monet ihmiset hakivat apua elämänsä kysymyksiin luostareissa asuneilta kokeneilta hengellisiltä ohjaajilta. Venäjän kirkko alkoi myös tehdä lähetystyötä erityisesti Venäjän pohjoisilla alueilla, Alaskassa ja Japanissa sekä myöhemmin Kiinassa.

1917 Venäjän vallankumous ja sitä seurannut Neuvostoliiton valtion perustaminen, muuttivat Venäjän kirkon aseman täydellisesti. Kirkon toimintaa alettiin rajoittaa ankarasti ja kirkon työntekijöitä, luostarien asukkaita sekä aktiivisia seurakuntalaisia joko surmattiin tai lähetettiin vankileireille. Näiden vainojen seurauksena suurin osa Venäjän kirkon seurakunnista, kirkoista ja luostareista suljettiin.

Muutoksen aika alkoi näkyä 1980-luvulla, jolloin kirkon toimintaa koskeneita rajoituksia alettiin vähitellen lieventää ja vuonna 1988 vietetty Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhla huomioitiin myös Neuvostoliiton valtion taholta. Vuonna 1991 päättynyt kommunistisen hallinnon aika ja Neuvostoliiton valtion hajoaminen antoivat myös kirkolle enemmän tilaa toimia.

Muut ortodoksiset paikalliskirkot

Vanhat paikalliskirkot

Monet nykyiset ortodoksiset paikalliskirkot ovat itsenäistyneet Konstantinopolin tai Moskovan patriarkaattien alaisuudesta. Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian pa-riarkaatit ovat puolestaan joutuneet elämään rajoitetusti, koska niiden alueiden vallanpitäjinä ovat jo kauan olleet ei-kristityt hallitsijat.

Aleksandrian patriarkaattiin kuuluvat nykyisin Egyptin kreikkalaiset kristityt sekä lähetystyön kautta syntyneet Egyptin eteläpuolella sijaitsevat ortodoksiset hiippakunnat, kuten esimerkiksi Ghanassa, Keniassa ja Ugandassa. Suurin osa itse Egyptin kristityistä kuuluu koptilaiseen kirkkoon, joka on osa orientaalisten ortodoksisten kirkkojen ryhmää. Tähän joukkoon kuuluvat Egyptin koptilaisen kirkon lisäksi esimerkiksi Armenian, Etiopian ja Eritrean kirkot.

Antiokian patriarkaatin keskus sijaitsee Syyriassa. Kirkko on voinut toimia Syyriassa melko vapaasti ja se on ollut aktiivisesti mukana kehittämässä kansainvälistä ortodoksista nuorisotyötä. Nykyisin Antiokian patriarkaatin jäsenistä suurin osa asuu Syyrian ulkopuolella, erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Jerusalemin patriarkaatti Israelissa on suoraan Uuden testamentin tapahtumien vaalija. Apostoli Pietari piti Jerusalemissa Apostolien tekojen -kirjassa kuvatun puheensa ensimmäisenä helluntaina. Tuon puheen ansiosta syntyi maailman ensimmäinen kristillinen seurakunta Jerusalemiin. Nykyisin patriarkaatti huolehtii monista tärkeistä Jerusalemin pyhiinvaelluskohteista.

Armeniaan tuli ensimmäisenä valtionkirkko. Georgian valtioon tuli valtiokirkko muutamia vuosia Armenian jälkeen. Tämä tapahtui 300-luvulla, kun pyhä Nino teki lähetystyötä Georgiassa. Georgian kirkko oli alussa osa Antiokian patriarkaattia, mutta itsenäistyi 1000-luvulla. 1800-luvulla Georgian kirkko liitettiin osaksi Venäjän ortodoksista kirkkoa, koska Venäjä valloitti Georgian alueen. Kirkko itsenäistyi uudelleen 1989.

Kristinusko saapui Kyproksen saarelle jo apostolisena aikana, jolloin apostoli Paavalin oppilaat Barnabas ja Markus jatkoivat lähetystyötä saarella. Kyproksen kirkon asema itsenäisenä paikalliskirkkona vahvistettiin vuonna 431 pidetyssä kolmannessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Kyproksen saari on ollut historiansa aikana useiden valloittajien hallitsema, mutta kirkko on voinut toimia ja kehittyä huolimatta eriuskoisista vallanpitäjistä.

Uudet ortodoksiset paikalliskirkot

Uudet ortodoksiset paikalliskirkot ovat syntyneet vuosisatojen kuluessa, kun uusia kansallisia valtioita alkoi syntyä erityisesti Balkanin alueelle ja itäiseen Eurooppaan.

Balkanin alueen kirkot

Ensimmäisenä Balkanin alueen kirkoista itsenäistyi Bulgarian kirkko, joka sai autokefaalisen kirkon aseman Konstantinopolin patriarkalta 900-luvun alussa. Bulgaria, kuten koko muu Balkanin alue joutui 1300-luvulla osmanien miehittämäksi ja turkkilaissukuiset uudet vallanpitäjät pakottivat kirkon takaisin Konstantinopolin alaisuuteen. Samalla bulgaareja pyrittiin käännyttämään islamiin. Bulgarian kirkon yhteys Konstantinopolin patriarkaattiin säilyi tämän jälkeen aina vuoteen 1953, jolloin Konstantinopolin patriarkka palautti Bulgarian kirkon autokefalian.

Serbian kirkko sai autokefaalisen kirkon aseman Konstantinopolilta 1200-luvun alussa. Tällöin kirkon johtajaksi valittiin munkki Savva, josta tuli Serbian ensimmäinen arkkipiispa. 1300-luvulla Serbia koki Bulgarian kohtalon ja joutui osmanien miehittämäksi ja Serbian kirkko liitettiin takaisin Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. 1800-luvun aikana serbialaiset nousivat useita kertoja kapinaan miehittäjiä vastaan ja Serbian valtio itsenäistyi 1878. Kirkko sai takaisin autokefaaliansa 1920. Toisen maailmansodan jälkeen sekä Serbian että Bulgarian kirkot joutuivat elämään kommunististen vallanpitäjien alaisuudessa, mutta saivat toimia huomattavasti vapaammin kuin Venäjän ortodoksinen kirkko Neuvostoliiton valtiossa.

Kreikan ortodoksinen kirkko on suora Bysantin kirkon perinteen jatkaja, mutta samalla oma itsenäinen paikalliskirkko. Kun Kreikan valtio itsenäistyi 1829, alettiin myös muodostaa uutta kirkollista hallintoaluetta. Kreikan kirkko sai Konstantinopolin patriarkaatilta autokefaalisen aseman, mutta kirkkojen välinen sopimus liittää Kreikan kirkon läheiseen suhteeseen Konstantinopolin patriarkaattiin. Kreikan ortodoksinen kirkon alueista autonominen Kreeta ja Dodekanesian saariston alueet, Pohjois-Kreikka sekä Athos- vuoren luostarit kuuluvat ekumeenisen patriarkaatin hengelliseen alaisuuteen.

Nuorin ja pienin Balkanin alueen ortodoksisista paikalliskirkoista on Albanian ortodoksinen kirkko. Albanian valtio itsenäistyi vuonna 1920 ja monien vaiheiden jälkeen vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti myönsi Albanian kirkolle autokefaalisen aseman. Toisen maailmansodan jälkeen Albaniaan muodostettiin kommunistinen yhteiskuntajärjestys, joka alkoi taistella uskontoja vastaan.

Vuonna 1967 Albanian valtio julistautui maailman ensimmäiseksi täysin uskonnottomaksi valtioksi, jolloin kirkon papisto ja piispat vangittiin ja kaikki uskonnollinen toiminta kiellettiin. Vuosien 1967–1991 välisenä aikana Albaniassa ei ollut yhtään toimivaa kirkkoa. Albanian kirkon hengellisen ja aineellisen nousun johtajana on toiminut kreikkalaissyntyinen arkkipiispa Anastasios, jonka johdolla kirkko aloitti uudelleen toimintansa.

Itä-Euroopan kirkot

Itä-Euroopan suurin ortodoksinen paikalliskirkko on Romania, jossa kirkollinen toiminta on alkanut jo 500-luvulla. 1200-luvulla syntyivät Romanian kaksi suurta metropoliittakuntaa, mutta ne toimivat kuitenkin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa. Romanian kirkollisen kehityksen kannalta luostarit ovat olleet tärkeässä asemassa ja niistä muodostui jo varhain sekä hengellisen elämän että teologisen tutkimuksen keskuksia. Myös suurin osa Romanian alueesta joutui ottomaanien vallan alaisuuteen 1400-luvulla ja tämä myös vaikutti alueen kristittyjen elämään. Romanian valtio itsenäistyi 1878 ja Konstantinopolin patriarkaatti myönsi Romanian kirkolle autokefaalisen kirkon aseman 1885. Toisen maailmansodan jälkeen myös Romaniasta tuli kommunistinen valtio, mutta kirkko sai pitää rajallisen toimintavapauden. Romanian kirkko on toiminut aina aktiivisesti ekumeenisessa – eri kirkkojen välisessä – yhteistyössä.

Puolan ortodoksinen kirkko syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Puolan valtion rajat määriteltiin. Tällöin Puolaan liitettiin alueita Valko-Venäjästä ja Ukrainasta, jolloin Puolan itäisiin osiin muodostui vahva ortodoksinen vähemmistö. Puolan valtio tuki kansallisen Puolan ortodoksisen kirkon perustamista ja vuonna 1924 Konstantinopolin patriarkka myönsi Puolan kirkolle autokefalian. Toisen maailmansodan myötä Puolan valtion rajoja muutettiin jälleen ja itäisiä alueita liitettiin Neuvostoliittoon. Tällöin Puolan kirkon jäsenmäärä pieneni huomattavasti ja Puolan kirkko siirtyi lyhytaikaisesti Moskovan patriarkaatin alaisuuteen, joka kuitenkin myönsi Puolan kirkolle uudelleen autokefalian.

Tšekin ja Slovakian ortodoksisen kirkon syntyhistoria on hyvin erikoinen. Kun Tšekkoslovakian liittovaltio perustettiin 1918, isä Matej Pavlikin johdolla joukko katolisia pappeja ja seurakuntalaisia liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Kirkko toimi ensin autonomisena kirkkokuntana, toisen maailmansodan jälkeen Moskovan patriarkaatin alaisuudessa, joka myönsi Tšekkoslovakian kirkolle autokefalian. Vaikka Tšekkoslovakian liittovaltio purkautuikin kahdeksi erilliseksi valtioksi 1989, toimii kirkko molemmissa valtioissa.

Ortodoksisuus Amerikassa

Amerikan mantereella toimii lähes kaikkien ortodoksisten paikalliskirkkojen alaisia hiippakuntia ja seurakuntia. Ne ovat syntyneet eri maista saapuneiden siirtolaisten myötä. Amerikan ortodoksisuuden historia alkaa kuitenkin jo 1700-luvun lopulla, kun Valamon luostari aloitti lähetystyön Alaskan alueella. Ensimmäisiä ortodokseja Amerikan mantereella olivat Alaskan alkuperäisväestöön kuuluvat inuitit. Alaskan tunnetuimpia lähetystyöntekijöitä oli pyhä Herman Alaskalainen, jota kunnioitetaan myös Suomen ortodoksisessa kirkossa yhtenä Karjalan valistajista.

Erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa toimii Amerikan ortodoksinen kirkko, The Orthodox Church of America (OCA). Se sai autokefaalisen kirkon aseman Moskovan patriarkaatilta 1970. Kaikki ortodoksiset paikalliskirkot eivät ole tunnustaneet OCA:n asemaa itsenäisenä paikalliskirkkona. OCA on monikulttuurinen kirkko, jossa seurakunnat ovat yleisesti kansallisuudesta riippumattomia ja yleisenä jumalanpalveluskielenä on englanti. Kirkolla on useita luostareita sekä kolme teologista seminaaria, joista tunnetuin on Pyhän Vladimirin seminaari New Yorkin osavaltiossa. Tunnettuja ja arvostettuja amerikkalaisia ortodoksisia teologeja ovat olleet mm. isät John Meyendorff ja Aleksander Schmemann.

Toinen merkittävä ortodoksinen kirkko on vuodesta 1921 alkaen toiminut Amerikan kreikkalaisortodoksinen arkkihiippakunta, The Greek Orthodox Archdiocese of America (GOA). Se käsittää sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan ja toimii ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Kirkon oppilaitokset, Hellenic College ja Holy Cross Greek Orthodox School of Theology, sijaitsevat Brooklinessa, Massachusettsin osavaltiossa Bostonin lähellä. Kirkolla on yli 20 toimivaa luostariyhteisöä eri osavaltioissa.

Ortodoksinen usko Suomessa

Ortodoksisen uskon tulo Suomeen

1000-luvun alussa kristinusko oli vielä yhtenäinen jakaantumaton kirkko, mutta jo kuitenkin selvästi erottunut itäiseen ja läntiseen perinteeseen. Viikinkien idän kauppatie kulki karjalaisten asuttamien Karjalan kannaksen ja Laatokan ympäristön alueiden kautta. Erityisesti Novgorod oli tärkeä suuri pohjoinen kauppapaikka, jonne myös monet karjalaiset suuntasivat matkansa. Vähitellen kauppiaiden mukana levisi myös tieto uudesta uskonnosta, jonka tunnuksena oli risti. Koska Novgorod oli jo tuolloin myös tärkeä kirkollinen keskus, aloittivat novgorodilaiset munkit lähetystyön tekemisen karjalaisten keskuudessa. Uuden uskonnon tavat ja käytännöt sekoittuivat karjalaisten vanhojen pakanallisten uskonnollisten perinteiden kanssa.

Kristinuskon tulemiseen Suomeen liittyy myös poliittisia vaikutteita. Kun Laatokan Karjala oli liitetty Novgorodin alueeseen, teki Ruotsi ristiretkiä Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen sekä Suomenlahden pohjoiskolkkaan, jonne ruotsalaiset perustivat Viipurin linnoituksen ja kaupungin. Näin historiallisesti hyvin lyhyen ajan sisällä Suomen alueelle saapui ortodoksinen usko idästä ja katolinen usko lännestä. Ruotsin ja Novgorodin välinen kilpailu Karjalan alueen herruudesta johti 1240 käytyyn Neva-joen taisteluun, jossa Novgorodin ruhtinas Aleksanteri kukisti ruotsalaiset. Tämä taistelu vahvisti myös ortodoksisen kirkon aseman Karjalassa.

Ensimmäinen varsinainen rajankäynti Ruotsin ja Novgorodin välillä tapahtui 1323, kun Pähkinäsaaressa solmittiin rauhansopimus, jolla eteläinen ja läntinen Suomi liitettiin Ruotsin ja itäinen Suomi Novgorodin alaisuuteen. Rajalinja säilyi suhteellisen muuttumattomana aina vuoteen 1595 saakka.

Karjalan alueen asutus keskittyi pääasiassa Laatokan järven ympärille. Alueen hengellisiksi keskuksiksi muodostuivat Valamon ja myöhemmin Konevitsan luostarit. Seurakunnat eli pogostat olivat Karjalassa sekä hallinnollisia että kirkollisia alueita. Seurakuntien keskuksissa veronkantajat keräsivät verot sekä Novgorodin ruhtinaalle että arkkipiispalle. Ensimmäinen Karjalan alueen keskus oli Käkisalmen kaupunki, jonne novgorodilaiset rakensivat linnoituksen. Ensimmäisistä Karjalan seurakunnista on nykyisessä Suomessa edelleen toiminnassa Ilomantsin seurakunta.

Kansanperinne ja kristinusko

Pähkinäsaaren rauhan jälkeinen aika merkitsi Karjalalle kehityksen aikaa, jolloin kristillinen perinne vähitellen vahvisti asemaansa. Karjalaisten vanha kalevalainen perinne eli kristillisten tapojen rinnalla ja osittain se myös sekoittui kristilliseen perinteeseen. 1500-luvulla Venäjän kirkko pyrki poistamaan vanhoja pakanallisia tapoja. Tällöin Novgorodin arkkipiispa Makari lähetti Karjalaan pappismunkki Iljan, jonka tehtävänä oli erityisesti puuttua pakanallisten tietäjien eli arpojien toimintaan. Iljan lähetysmatkat suuntautuivat Laatokan Karjalan lisäksi myös nykyisen Pohjois-Karjalan alueelle (Ilomantsi ja Sotkuma) sekä pohjoiseen Lappiin saakka. Lapissa Ilja vihki Petsamon luostarin perustajan pyhän Trifonin munkiksi ja pyhitti luostarin kirkon. Perinne Iljan käynneistä jäi elämään karjalaisissa kansanrunoissa.

1500-luvun lopulla alkoi Ruotsin ja Venäjän välinen 25-vuotinen sota eli pitkä viha. Tämän sodan taistelukenttänä olivat rajaseudut, erityisesti Karjala. Sodan vuoksi asukkaat menettivät kotinsa ja kylät sekä kirkot joutuivat hävityksen ja ryöstelyn kohteiksi. Valamon ja Konevitsan luostarit tuhottiin vuonna 1581 ja Petsamon luostari vuonna 1589. Sota päättyi Täyssinän rauhaan, jossa Karjalan läntisimmät osat siirtyivät Ruotsin vallan alle, mutta Laatokan Karjala jäi edelleen Venäjälle.

Karjala Ruotsin osana

1600-luvun alun uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä päättyi Stolbovan rauhaan, jossa suurin osa Laatokan Karjalaa liitettiin Ruotsiin. Alkoi uuden vallanpitäjän aika. 1500-luvun alussa oli Saksassa alkanut Martin Lutherin johtama uskonpuhdistus, joka johti uuden, luterilaisen kirkon perustamiseen. Eräs luterilaisen kirkon keskeisistä ajatuksista oli, että paikallisella hallitsijalla on keskeinen asema kirkon johdossa. Syntyi periaate: ”Kenen maa, sen uskonto”. Uskonpuhdistus levisi Ruotsiin kuningas Kustaa Vaasan aikana, jolloin se myös saapui läntiseen Suomeen, joka oli Ruotsin vallan alaisuudessa. Suomessa uskonpuhdistusta alkoi toteuttaa Mikael Agricola. Agricola oli tutustunut Lutherin opetukseen ja alkoi kääntää Raamatun tekstejä Suomeksi. Hän julkaisi myös ABC-kirian eli ensimmäisen aapisen suomeksi 1543. Uskonpuhdistuksen myötä Ruotsin valtio takavarikoi katolisen kirkon omaisuuden ja katkaisi yhteydet Roomaan. Luterilaisesta kirkosta tuli Ruotsin valtiokirkko, johon kuuluminen oli pakollista kaikille Ruotsin kuninkaan alamaisille.

Ortodoksinen väestö käännytyksen kohteena

Kun Ruotsi valloitti Karjalan alueen, tulivat siellä myös voimaan Ruotsin lait. Karja-lan alueen ortodokseille luvattiin uskonnonvapaus, mutta lupaus jäi muodolliseksi. Ruotsin kuningas määräsi Viipurin luterilaisen piispan aloittamaan käännytystyön ortodoksien keskuudessa.

Ruotsin lait määräsivät, että ortodoksista papistoa ei saanut kutsua Venäjältä, jolloin pappien muuttaessa tai kuollessa seurakunnat jäivät ilman omaa papistoa ja ortodoksinen väestö määrättiin osallistumaan perustettujen uusien luterilaisten seurakuntien jumalanpalveluksiin. Ortodoksit määrättiin myös osallistumaan luterilaisten seurakuntien ylläpitoon ja osallistumaan uusien luterilaisten kirkkojen rakentamiseen. Kirkollisia suhteita Novgorodiin hoidettiin epävirallisesti ja salassa.

Käännytystyö ei kuitenkaan tuottanut nopeaa tulosta, vaan monet ortodoksit muuttivat pois kotiseuduiltaan Venäjälle ankaran verotuksen ja uskonnollisten sortotoimien vuoksi. Nämä pakolaiset muodostivat 1600- luvulla oman yhteisönsä Moskovan länsipuolella sijaitsevan Tverin kaupungin ympäristöön, minne syntyi kiinteä karjalaisten yhteisö, ”Tverin Karjala”. Kaikkiaan arviolta 30.000 karjalaista jätti kotiseutunsa ja heidän tilalleen muutti uusia asukkaita Savosta ja Pohjanmaalta. Siten monet aikaisemmin ortodoksien asuttamat alueet muuttuivat uusien asukkaiden myötä uskonnoltaan luterilaisiksi. Laatokan pohjoispuoleiset alueet jäivät edelleen enemmistöltään ortodoksien asuttamiksi.

1700-luvulla Ruotsi ja Venäjä kävivät sodan, jota kutsutaan suureksi Pohjan sodaksi. Tämän sodan seurauksena Ruotsi luovutti Venäjälle Karjalan kannaksen ja Laatokan pohjoiset alueet. Rajaa muutettiin vielä hiukan ennen 1700-luvun puoliväliä siten, että Kymen alue Kaakkois-Suomessa liitettiin Venäjään. Venäjä alkoi tukea monilla tavoilla Karjalan kirkollista jälleenrakennusta. Seurakuntiin rakennettiin uusia kirkkoja ja palkattiin pappeja. 

Valamon ja Konevitsan luostareiden toiminta elpyi pitkän tauon jälkeen. Kuitenkin osa karjalaisista ortodokseista jäi edelleen Ruotsin puolelle nykyisen Pohjois-Karjalan alueelle.

Suomen autonomian aika

1808–1809 käyty Suomen sota liitti koko Suomen osaksi Venäjän Suuriruhtinaskuntaa. Venäjä kuitenkin tunnusti Suomen aseman omana kansakuntana ja keisari Aleksanteri I myönsi Suomelle autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Tämä tarkoitti sitä, että Suomen alueella oli rajoitettu itsehallinto Venäjän alaisuudessa.

Autonomian aikana Suomen ortodoksisen väestön määrä kasvoi nopeasti ja maahan saapuneiden venäläisten kauppiaitten ja virkamiesten myötä erityisesti suurten kaupunkien ortodoksiset seurakunnat vahvistuivat. Helsingistä tuli autonomisen Suomen pääkaupunki ja sinne rakennettiin 1868 valmistunut Suomen suurin ortodoksinen kirkkorakennus Uspenskin katedraali.

Sisäinen itsehallinto vahvisti myös suomalaisten omaa kansallistunnetta, joka voimistui myös ortodoksien keskuudessa. Tärkeimmiksi kysymyksiksi nousivat kielikysymys ja kansanopetus. Kielikysymys tarkoitti kirkon jumalanpalveluksissa käytettävää kieltä. Suuri osa Suomen alueen ortodoksisista papeista oli venäjänkielisiä ja heidän suomenkielen taitonsa oli puutteellista. Tämä hankaloitti seurakuntien hallintoa sekä seurakuntalaisten opettamista. Venäjän kirkon pyhä synodi antoi 1815 määräyksen, että jumalanpalvelusten evankeliumitekstit on luettava suomen kielellä. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia seurakuntia. Kokonaan suomenkielisiä jumalanpalveluksia vaadittiin erityisesti Taipaleen seurakunnassa. Vuonna 1858 siellä alettiin ensimmäisenä Suomessa toimittaa jumalanpalveluksia kokonaan suomen kielellä. Synodi antoi Karjalan seurakunnille kehotuksen suomen kielen palveluskäytöstä vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

1800-luvulla Venäjän kirkossa alettiin panostaa voimakkaasti lähetystyöhön. Tämän vuoksi Pietarin ja Petroskoin hengellisissä seminaareissa alettiin myös opettaa suomen kieltä. Pietarin hengellisen seminaarin suomen kielen opettaja Tuomas Friman suomensi slaavin kielestä liturgiajumalanpalveluksen sekä muita jumalanpalvelustekstejä. Kansanopetuksessa luterilaiset seurakunnat olivat kehittäneet oman toimivan koulujärjestelmän, jossa opetettiin lukemista, laskemista ja uskonopin perusteita. Ortodoksiset seurakunnat olivat tässä asiassa kovasti jäljessä ja ensimmäiset ortodoksiset seurakuntakoulut perustettiin 1840-luvulla.

Ortodoksinen kirkko joutui autonomian aikana myös venäläisen kansallisuusaatteen välineeksi. Kun Venäjällä haluttiin tiukentaa valtion poliittista otetta Suomesta, pyrittiin ortodoksisesta kirkosta tekemään venäläistämisen avustaja. Suomen ortodoksisiin seurakuntiin alettiin perustaa ns. venäläistämiskouluja ja venäjänkieltä alettiin opettaa laajemmin muissakin seurakuntakouluissa. Venäläistämistoimia alettiin kutsua Suomessa sortokaudeksi. Nämä venäläistämistoimet jatkuivat Suomessa aina Venäjän vuoden 1917 vallankumoukseen asti.

Ortodoksinen usko itsenäisessä Suomessa

Suomi itsenäistyi 1917 pian Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen. Itsenäisyyden alku ei ollut helppo, vaan Suomi ajautui kansalaissotaan vuonna 1918. Sota kesti vajaat puoli vuotta, mutta vaikutti voimakkaasti nuoreen itsenäistyneeseen valtioon. Kun valtiollinen järjestys oli palautunut, alkoi myös yhteiskunnan perusteiden rakentaminen. Osa tätä työtä oli myös ortodoksisen kirkon aseman määrittely Suomen valtiossa. Suomen senaatti antoi 26. marraskuuta 1918 asetuksen Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkosta, jota voidaan pitää Suomen ortodoksisen kirkon pe-rustamispäivänä. Tähän saakka Suomen ortodoksit olivat olleet osa Venäjän ortodoksista kirkkoa.

Itsenäistyneessä Suomessa haluttiin tehdä selkeä ero venäläisyyteen. Suomen ortodoksisen kirkon kannalta tilanne oli vaikea, koska kirkolliset yhteydet Venäjän kirkkoon olivat katkenneet äkillisesti vallankumouksen myötä. Venäjän kirkko oli itse joutunut vainojen kohteeksi.

Tässä tilanteessa Suomen valtio alkoi tukea Suomen ortodoksisen kirkon pyrkimys-tä itsenäiseksi paikalliskirkoksi. 1923 lähtivät sekä ortodoksisen kirkon että valtion edustajat matkalle Konstantinopolin patriarkaattiin Turkkiin pyytämään Ekumeenisen patriarkaatin hyväksyntää Suomen ortodoksisen kirkon autokefalialle. Ekumeeninen patriarkaatti ei kuitenkaan myöntänyt autokefaliaa – täydellistä itsenäisyyttä, vaan kirkollisen autonomian – laajan sisäisen itsehallinnon. Näin Suomen ortodoksien hengelliseksi isäksi tuli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Tämän matkan aikana vihittiin Konstantinopolissa virolaissyntyinen rovasti Herman Aav Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäiseksi arkkipiispaksi.

Laajan sisäisen itsehallinnon myötä Suomen ortodoksinen kirkko alkoi järjestellä omaa hallintoaan. Kirkon keskuspaikaksi tuli Sortavalan kaupunki. Rauhallinen aika ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan toinen maailmansota 1939 katkaisi kehityksen. Talvisodan vuoksi Suomi evakuoi Karjalan alueen siviiliväestön, jolloin myös suurin osa Suomen ortodoksisesta väestöstä joutui jättämään kotinsa. Talvisodan päätyttyä 1940 suuri osa karjalaisista pääsi palaamaan takaisin kotiseuduilleen, mutta tämä vaihe kesti vain reilun vuoden kesäkuuhun 1941. Karjalan väestö joutui uudelleen evakkotielle, joka ei enää päättynyt, vaan jäi pysyväksi. Suomen ortodoksinen kirkko menetti yli 90 % omaisuudestaan ja suurin osa Suomen ortodoksisesta väestöstä joutui jättämään kotinsa. Karjalan alueen luostarit – Konevitsa, Lintula, Petsamo ja Valamo – jatkoivat toimintaansa nykyisen Suomen alueella. Sodan päätyttyä alkoi jälleenrakennuksen aika. Perheille piti rakentaa uudet kodit. Kirkollisesti Karjalan alueen seurakunnat järjestäytyivät uudelleen ja uusia kirkkoja rakennettiin menetettyjen tilalle. Uusia seurakuntia perustettiin mm. Iisalmeen, Jyväskylään, Lahteen, Mikkeliin ja Varkauteen. Kirkon uudeksi keskuspaikaksi tuli Kuopio, jonne sijoittui myös arkkipiispan istuin. 

Sodan jälkeen ortodoksinen väestö sijoitettiin asumaan eri puolille Suomea. Kirkolliset tavat ja perinteet eivät olleet kaikkialla tuttuja, jolloin useat ortodoksit  luopuivat omasta perinteestään ja liittyivät  samalla luterilaiseen kirkkoon sopeutuakseen paremmin valtaväestöön.

1960-luvulla kirkon toiminta oli vakiintunut ja sodan jälkeinen hajaannus oli päättynyt. Kirkkokunnan johtoon oli tullut arkkipiispa Hermanin jälkeen arkkipiispa Paavali, jonka johdolla alettiin elvyttää kirkon hengellistä perinnettä ja erityisesti ikonimaalausta ja kirkkolaulua. Paavalin rinnalla kirkkokunnan toisena piispana, Helsingin metropoliittana toimi pitkään metropoliitta Johannes. Heidän yhteinen toimintansa johti myös kirkkokunnan aseman vakiintumiseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Ortodoksinen kirkko ei enää ollut pieni erikoinen vähemmistö luterilaisessa Suomessa, vaan kiinteä osa suomalaista yhteiskuntaa. Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut myös tärkeä osa ekumeenisessa, eri kirkkojen välisessä toiminnassa. Suomessa eri kirkot ja uskonnolliset yhteisöt tekevät yhteistyötä Suomen ekumeenisen neuvoston kautta. Suomen ortodoksinen kirkko on viimeisimpien vuosikymmenien aikana kehittynyt monikulttuuriseksi yhteisöksi, jossa maahanmuuttajien läsnäolo seurakuntien elämässä on tullut entistä voimakkaammin esille. Useissa seurakunnissa toimitetaan jumalanpalveluksia suomen kielen lisäksi muilla kielillä.