Pyhäkkö

Jumalanpalvelukset toimitetaan erityisessä paikassa, jota kutsutaan pyhäköksi. Pyhäkköjä on monenlaisia. Hiippakunnan pääpyhäkköä kutsutaan katedraaliksi. Seurakuntien pääpyhäkköä kutsutaan yksinkertaisesti kirkoksi. Jos seurakunnassa on useita kirkkoja, keskeistä pyhäkköä voidaan kutsua pääkirkoksi. Koska Suomi on melko laaja ja harvaan asuttu maa ja ortodokseja asuu kaikilla alueilla, voi seurakuntien alueella olla kirkkojen lisäksi rukoushuoneita eli tsasounia.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on kaksi luostaria, Kristuksen kirkastumisen luos-tari (Valamon miesluostari) ja Pyhän Kolminaisuuden luostari (Lintulan naisluostari). Luostareissa vietetään täydellisintä ja säännöllisintä liturgista elämää. Kirkkokunnassa on kolme hiippakuntaa. Vuoden 2022 alusta Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 10 seurakuntaa. Helsingin hiippakuntaa kuuluu kolme seurakuntaa. Niissä on yhteensä lähes 50 pyhäkköä., Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan viisi seurakun-taa, joiden alueella on noin 80 pyhäkköä. Oulun hiippakuntaan kuuluu kaksi seura-kuntaa, joissa on yhteensä alle 30 pyhäkköä.

Pyhäkön rakenne

Ortodoksisten pyhäkköjen vanhatestamentillisena esikuvana on ilmestysmaja, jonka rakentamiseen Mooses sai ohjeet Siinain vuorella. Kuten ilmestysmaja, niin myös ortodoksinen pyhäkkö jakaantuu kolmeen osaan. Esipiha, pyhä ja kaikkeinpyhin olivat ilmestysmajan osien nimet. Ortodoksisessa kirkossa näitä vastaavat eteinen, kirkkosali ja alttari.

Esihuone on kutistunut nykyisessä kirkkorakentamisessa vaatimattomaksi eteiseksi. Ensimmäisinä vuosisatoina esihuone oli tila, jossa kirkon jäsenyyteen valmistautuvat ihmiset eli katekumeenit saivat opetusta, minkä jälkeen heidät kastettiin ja voideltiin ja he saivat oikeuden osallistua jumalanpalvelukseen ”pyhässä” eli kirkkosalissa.

Kirkkosalin perällä on ikonostaasi eli kuvaseinä, jonka takana on alttarihuone. Alttari vastaa Vanhan testamentin pyhäkön kaikkeinpyhintä, mikä on Jumalan läsnäolon polttopiste myös ortodoksisessa kirkkorakennuksessa.

Ortodoksiset pyhäköt rakennetaan itä-länsisuuntaan niin, että alttari on rakennuksen itäpäässä. Aurinko tulkittiin kirkon alkuvuosisadoista lähtien luonnossa olevaksi Kristuksen ikoniksi, Jumalan Valoksi. Aurinko nousee idästä, ja tästä syystä me rukoillessamme seisomme kasvot itään päin.

Ikonostaasi

Ikoni on kreikan kielestä tuleva sana ja tarkoittaa ”kuvaa”. Ihminen on Raamatun ja kirkon opetuksen mukaan Jumalan kuva. Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan Poika, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, tuli ihmiseksi ja mahdolliseksi kuvata myös taiteen keinoin.

Ikonostaasin keskellä on alttariin avautuva kaksi-puolinen ovi. Kun ovi on suljettu, myös sen takana oleva esirippu on yleensä kiinni. Vanhan testamentin pyhäkössä esirippu oli suljettu, eikä kaikkeinpyhimpään johtanut ovea. Uuden testamentin pyhäkössä yhteys kaikkeinpyhimpään on tullut läheisemmäksi, mitä ikonostaasin keskellä olevat kuninkaan ovet kuvastavat. Kuninkaan ovia kutsutaan myös pyhäksi portiksi. Kuninkaan ovien tärkein ikoni on Neitsyt Marian ilmestys, usein kaksiosaisena. Oven toisessa siivessä on ylienkeli Gabriel, joka ilmoittaa toiseen siipeen kuvatulle Marialle ilosanoman, että Pyhä Henki on tuleva hänen yllensä ja että hänestä on syntyvä Jumalan Poika. Lisäksi kuninkaan oviin kuvataan tavallisesti evankelistat: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Evankeliumi eli ilosanoma Jumalan ihmiseksi tulemisesta on siis kuninkaan ovien teema.

Kuninkaan ovien oikealla puolella on Kristuksen ja vasemmalla puolella Jumalansynnyttäjän ikoni. Jumalansynnyttäjällä on sylissään Jeesus-lapsi. Oikeanpuoleinen Kristus-ikoni kuvaa hänet kaikkivaltiaana tai maailman tuomarina; usein hänellä on kädessään avoin kirja ja hänen kätensä on kohotettu siunaukseen. Nämä kaksi ikonia muodostavat tavallaan yhden kokonaisuuden: Neitsyt Maria lapsen kera on Kristuksen inkarnaation eli ihmiseksi tulemisen ikoni, Kristus yksinään kuvattuna taas muistuttaa aikojen lopussa tulevasta viimeisestä tuomiosta. Me elämme näiden kahden ajankohdan välissä. Tänä aikana portti Jumalan valtakuntaan on avoinna.

Ikonostaasin sivuovissa on useimmiten ylienkelien Mikaelin ja Gabrielin ikonit, mutta joskus niihin on kuvattu myös pyhiä diakoneja. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia, viestintuojia ihmisille Jumalan valtakunnasta. He ovat myös meidän suojelijoitamme, jotka välittävät meidän rukouksemme Jumalan eteen. Ikonostaasin sivuovet muistuttavat siitä, että meillä ihmisillä on elävä yhteys tuonpuoleiseen. Suomalaisessa käytännössä temppelin nimikkoikoni on oikeanpuoleisen sivuoven oikealla puolella. Siitä näkyy, kelle pyhälle ihmiselle tai mille pyhälle tapahtumalle kyseinen pyhäkkö on vihitty. Myös muut alarivin ikonit ovat yleensä sellaisia, jotka liittyvät kyseisen yhteisön elämään ja historiaan. Suomessa näillä paikoilla on usein Karjalan valistajia, jotka ovat juurruttaneet ortodoksisen uskon Suomeen.

Ikonostaasissa voi olla useampia kerroksia. Kirkon suurten juhlien ikonit muodostavat usein oman rivinsä. Siinä voi olla myös Deesis- eli esirukousrivi: keskellä Kristus, hänen molemmilla puolillaan häntä kohti kumartuneina Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja ja heidän takanaan apostoleja, marttyyreita, profeettoja tai muita pyhiä ihmisiä.

Ortodoksinen perinne on koristaa kirkon sisätilat kokonaan maalauksin. Varhaisbysanttilaisena aikana jatkettiin roomalaista mosaiikkiperinnettä. Myöhemmin mosaiikkien sijaan kehittyi freskomaalaus. Suomen puukirkoissa näitä ei tapaa, mutta viime aikoina noita vanhoja taidemuotoja on elvytetty meilläkin kivikirkoissa.

Ikonit muistuttavat siitä, että pyhät ovat jatkuvasti läsnä kirkossa yhdessä Kristuksen kanssa. Kirkko ei ole koskaan tyhjä. Me, jotka menemme sinne jumalanpalvelukseen tai vain muuten poikkeamme kirkkoon vaikkapa lyhyeksi hetkeksi sytyttämään kynttilän, kohtaamme siellä aina pyhien läsnäolon.

Alttari

Alttarin keskeinen huonekalu on pyhä pöytä. Siitä käytetään monissa kielissä myös nimitystä valtaistuin viitaten siihen, että se on paikka, jossa Jumalan läsnäolo ilmenee. Pyhän pöydän takaosassa on seitsenhaarainen kynttilänjalka tai lampukka, esine, jollainen mainitaan myös Vanhan testamentin pyhäkössä. Sen takana on ristiinnaulitun Kristuksen ikoni.

Pyhän pöydän keskeinen esine on evankeliumikirja, joka on sidottu ja koristeellinen. Sitä luetaan ja myös kannetaan Kristuksen läsnäolon merkkinä saatoissa. Evankeliumi on Jeesuksen Kristuksen sanallinen ikoni. Hänen läsnäolonsa tulee siinä käsin kosketeltavaksi ja korvin kuultavaksi. Evankeliumin alla on kokoon taitettuna antiminssi, silkkinen liina, johon on kuvattu Kristuksen hautaaminen. Se avataan aina ehtoollisen sakramenttia toimitettaessa. Antiminssi on eräänlainen piispan vihkimä ja allekirjoittama asiakirja, jolla paikallinen seurakunta valtuutetaan toimittamaan tuota sakramenttia oman papistonsa johdolla piispansa nimissä.

Pyhällä pöydällä evankeliumin molemmin puolin on käsiristejä, joilla pappi siunaa kansaa. Sen takaosassa on myös lipas, jossa säilytetään pyhitettyjä ehtoollisaineita sairaiden ripittämistä varten. Alttarihuoneen vasemmalla eli pohjoisseinustalla on uhripöytä, jolla valmistetaan ehtoollisaineet sakramentin toimittamista varten. Ehtoollisastioita voidaan myös säilyttää tällä pöydällä, mikäli niillä ei ole muuta erityistä säilytystilaa.

Kirkkosali

Kirkkosalin ovensuussa on pöytä, jonka takana on pyhäkön isännöitsijän tai vastaavan toimihenkilön paikka. Häneltä kirkkoon tulija voi ostaa kynttilöitä sytyttääkseen niitä ikonien edessä oleviin kynttilänjalkoihin. Hänelle kirkkoon tulija jättää myös muistelukirjansa tai luettelon niistä henkilöistä, sekä elävistä että edesmenneistä, joita hän haluaa rukouksissa muistaa.

Kirkkosalin keskellä on usein analogi, kaltevapintainen pieni pöytä, jolla on juhlan tai temppelin ikoni. Tullessaan kirkkoon rukoilija menee sen eteen, tekee ristinmerkin, suutelee ikonia ja ehkä sytyttää kynttilän sen äärellä olevaan jalkaan. Kirkossa liikkuminen jumalanpalveluksen aikanakin on normaalia, mutta aina on syytä ottaa huomioon toiset rukoilijat ja häiritä heitä mahdollisimman vähän.

Ikonostaasin edusta on muutaman porrasaskelman ylempänä muun kirkkosalin lattiaa. Tätä koroketta kutsutaan soleaksi. Sen reuna-alueet voivat olla erotetut kirkkosalista kaiteella alueeksi, josta käytetään nimitystä kliirossi. Ne ovat lukijoiden ja laulajien tai kuoron aluetta. Solean kirkkosalin suuntaan kaareutuvaa etuosaa nimitetään amboniksi. Joskus piispan toimittamissa jumalanpalveluksissa, kirkon keskelle asetetaan koroke, jota myös nimitetään amboniksi tai piispan korokkeeksi.

Kirkkosalin seinillä voi olla vaihteleva määrä ikoneita, mikäli sinne ei ole maalattu freskoja. Kirkkosalin koristeisiin kuuluu usein myös kirkkolippuja eli horugveja, varteen kiinnitettyjä standaareja, joihin on maalattu erilaisia ikoniaiheita. Niitä kannetaan ristisaatoissa kirkon ympäri erityisesti pääsiäisenä ja muulloinkin, kun halutaan järjestää tällaisia kulkueita eri juhlien yhteydessä, esim. loppiaisen vedenpyhityksessä, jos tämä toimitetaan elävän veden äärellä.

Ortodoksiseen jumalanpalvelukseen rukoilija osallistuu seisten, ristinmerkkejä tehden, kumartuen ja joskus myös polvistuen. Huomattavin ero läntisten kirkkojen juma-lanpalveluskäyttäytymiseen on se, että ortodoksisessa kirkossa ei periaatteessa istuta. Kirkkosalin penkittömyys viestittää siitä, että ortodoksirukoilija on kirkossa ollessaan matkalla kohti Jumalan valtakuntaa, jonka symboli alttari on. Kirkkosalin seinustoilla kyllä on penkkejä niitä varten, jotka iän tai sairauden vuoksi eivät jaksa seisoa pitkiä palveluksia, mutta yleinen periaate on se, että Jumalan edessä ollaan jaloillaan, seisten.

Papisto

Jumalanpalvelusten toimittamista johtaa papisto, joka on saanut siihen erityisen koulutuksen. Olennaista on kuitenkin myös Jumalan kansan, maallikoiden läsnäolo ja aktiivinen osallistuminen.

Yleinen pappeus

Periaatteessa pappi ei saa koskaan toimittaa jumalanpalvelusta yksin vaan aina yhdessä Jumalan kansan eli maallikoiden kanssa. Maallikkous merkitsee kirkossa tiettyä statusta, ei sen puuttumista. Tämä on kirkossa perua jo juutalaisesta uskonyhteisöstä, jossa kansa osallistui rukouksiin omalla aamenellaan. Jokaisen rukouksen loppuun kuuluva aamen on tänäkin päivänä sana, jolla maallikko osallistuu jumalanpalvelukseen ja vahvistaa sillä statuksensa Jumalan kansan jäsenenä.

Alempi papisto

Kirkon arkkitehtuurista puhuessamme mainitsimme lukijan ja laulajien aitiot, kliirossit. Tämä sana tulee kreikan sanasta kliros (osa, arpa – latinaksi clerus), joka tarkoitti aikoinaan hengellistä valittua säätyä erotukseksi maallikoista.

Lukijan aste on pappeuden ensimmäinen aste, mihin piispa vihkii henkilön liturgian edellä erityisessä seremoniassa kädellä siunaamisen (kheirotesian) ja rukouksen kautta. Lukijan liturgisena asuna on stikari, täyspitkä hihallinen jumalanpalveluspuku, jota läntisessä perinteessä vastaa alba, alkuaan valkea kastepuku. Lukijoiden stikarit valmistetaan nykyään samoista brokadikankaista kuin muutkin liturgiset puvut.

Seuraava alemman hierarkian aste on ipodiakoni eli alidiakoni. Hänen liturgiseen asuunsa kuuluu stikarin lisäksi sekä edestä että takaa ristiin sidottu orari, noin 10 cm leveä brokadikankainen olkanauha. Ipodiakonit vihitään liturgian edellä kuten lukijatkin. Ipodiakoneilla on tärkeä rooli avustajina piispallisissa jumalanpalveluksissa.

Pappeuden mysteerio

Pappeus on ortodoksisessa kirkossa mysteerio. Sakramentaalisen pappeuden hierarkiaan kuuluvat diakonit, papit ja piispat. Kheirotonian eli vihkimisen näihin asteisiin kätten päälle panemisen kautta toimittaa piispa liturgian aikana.

Diakoni on sakramentaalisen pappeuden ensimmäinen aste. Apostolien tekojen kirja kertoo ensimmäisten diakonien valitsemisesta. Heidän tehtävänään oli keventää apostolien kasvanutta työtaakkaa ottamalla vastuu päivittäisestä avustustoiminnasta, ruoan jakamisesta. Tämä alkuaan sosiaalinen tehtävä kehittyi pian erityiseksi liturgiseksi funktioksi. Hänen tehtäviinsä kuuluu lukea ekteniat eli sarjat lyhyitä rukouksia. Liturgiassa diakoni myös lukee evankeliumin ja avustaa piispaa tai pappia ehtoollisen sakramentin toimittamisessa ja ehtoollisen jakamisessa.

Diakonin liturgiseen asuun kuuluvat stikarin lisäksi orari ja päällyshihat. Orari on nauha, joka kiinnitetään vasemmalle olalle ja laskeutuu lähes maahan asti niin edessä kuin takanakin. Lukiessaan ektenioiden rukouksia diakoni pitää oraria oikeassa kädessään ja kättä kohotettuna ja tekee lopuksi orarilla ristimerkin. Näin diakoni johtaa kansaa yhteisessä rukouksessa, jonka piispa tai pappi päättää doksologiaan eli loppuylistykseen, mihin kaikki kansa vastaa aamen.

Päällyshihat kuuluvat diakonista alkaen ylemmän papiston liturgiseen asuun. Ne symboloivat niitä siteitä, joihin Kristus pantiin, kun hänet vietiin Pilatuksen eteen tuomittavaksi. Papiston kädet on sidottu Kristuksen palvelemiseen.

Pappi vihitään liturgiassa ehtoollislahjojen pyhittämisen eli eukaristiaosan edellä. Ensimmäisenä tehtävänään vastavihitty pappi osallistuu tähän pyhittämiseen. Eukaristian eli kiitosuhrin toimittaminen tulee olemaan hänen tärkein tehtävänsä. Papiksi vihittäessä diakonin liturgiseen asuun kuuluva orari muuttuu epitrakiiliksi, joka on kuin orari, jonka molemmat päät laskeutuvat niskan taitse eteen yhteen liitettyinä. Epitrakiili symboloi Pyhän Hengen kautta saatua pappeuden armoa. Ilman epitrakiilia pappi ei toimita vähäisintäkään liturgista toimitusta. Papin täyteen liturgiseen asuun kuuluvat lisäksi vyö ja feloni. Vyö symboloi Jumalan voimaa ja ihmisen alttiutta toimia. Feloni on hihaton, takaa lähes maahan asti ulottuva, edestä lyhyempi vaate.

Piispa vihitään liturgian alkuosassa ennen Jumalan sanan lukemista ja siihen liittyvää opetusta – taaskin siksi, että juuri Sanan palveleminen on piispan olennaisin tehtävä. Piispan vihkii virkaansa piispojen kollegio, johon kuuluu vähintään kolme piispaa. Piispan liturgiseen asuun kuuluu periaatteessa kaikki se, mikä kuuluu papin asuun, mutta felonin sijaan piispa puetaan sakkokseen. Sen ylle piispan viran varsinaisena tunnuksena puetaan omofori, leveä olkavaate. Alkuaan villasta valmistettu omofori muistuttaa siitä, että piispa on hengellisen laumansa paimen. Tästä muistuttaa myös sauva, joka kuuluu olennaisena osana piispan varustukseen.

Jumalanpalvelus

Kirkon elämä on Jumalan palvelemista. Kirkko on yhteisö, jonka muodostavat ihmiset, jotka uskovat Jumalaan. Tästä uskonyhteisöstä käytetään nimitystä Kristuksen ruumis. Siihen liitytään kasteen ja voitelun mysteerioiden kautta. Jäsenyyttä tässä Kristuksen yhteisössä pidetään yllä osallistumalla sen yhteisiin jumalanpalveluksiin, jotka huipentuvat jumalalliseen liturgiaan.

Liturgia – kirkon tärkein jumalanpalvelus

Liturgia on jumalanpalvelus, jossa toimitetaan ehtoollisen mysteerio. Ehtoollisessa uskova kristitty ottaa vastaan ja nauttii pyhitetyn leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren. Ehtoolliseen osallistuminen on syvällisin ilmaus kirkkoon kuulumisesta eli kirkon jäsenyydestä. Siksi vain ortodoksisen kirkon jäsenet voivat osallistua siihen. Kirkon jäseniä rohkaistaan osallistumaan ehtoolliseen säännöllisesti.

Liturgia toimitetaan seurakunnissa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Liturgia jakaantuu kolmeen osaan, jotka ovat proskomidi, opetettavien liturgia ja uskovaisten liturgia.

Proskomidi

Pappi toimittaa proskomidin alttarissa uhripöydän ääressä hiljaisuudessa ennen opettavien liturgian alkua. Siinä hän valmistaa ehtoollislahjat pyhittämistä varten. Proskomidissa käytetään viittä kirkkoleipää eli prosforaa. Ensimmäisestä leikataan kuution muotoinen osa, josta käytetään nimitystä Karitsa, mikä symboloi Kristusta. Se asetetaan diskokselle eli jalalliselle ehtoollislautaselle. Sen ympärille otetaan osasia muista kirkkoleivistä Neitsyt Marian ja pyhien ihmisten muistoksi, osasia elossa olevien kristittyjen puolesta ja vainajien muistoksi ja heidän syntiensä anteeksi antamiseksi. Ehtoollismalja täytetään viinillä, johon on sekoitettu hieman vettä. Ehtoollislahjat peitetään suitsutuksen kera, minkä jälkeen toimitetaan suitsutus koko kirkossa.

Opetettavien liturgia

Nimitys opetettavien liturgia juontuu vanhoilta ajoilta, jolloin kasteeseen valmistautuvat katekumeenit eli opetettavat eivät saaneet olla läsnä kirkossa ehtoollisen sakramenttia toimitettaessa. Heidän sallittiin kuitenkin olla läsnä liturgian ensimmäisessä osassa, jonka keskeinen elementti on opetus.

Liturgia alkaa suurella alkusiunauksella: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta!” Me toivotamme Jumalan valtakunnan tervetulleeksi elämäämme tässä ja nyt. Iankaikkisuuden valtakunta koskettaa meidän elämäämme.

Alkusiunausta seuraa suuri ektenia, jota alkusanojensa mukaan nimitetään myös rauhan ekteniaksi: ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa! Rukoilkaamme Herralta rauhaa korkeudesta, – Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa—” Tässä rukous-sarjassa tuodaan esille hyvän elämän perustarpeet, joita rukoilemme itsellemme ja koko maailmalle.

Suurta ekteniaa seuraa kolme antifonia. Antifonit ovat psalmeja tai valikoituja psalminjakeita. Sunnuntaisin kolmantena antifonina lauletaan Autuudenlauseet, joilla Jeesus aloitti vuorisaarnan, ensimmäinen opetuspuheensa (Matt. 5–7). Tämän aikana toimitetaan pieni saatto, jossa diakoni kantaa evankeliumikirjan muun papiston seuratessa keskelle kirkkoa ja sieltä kuninkaan ovien eteen. Evankeliumin edellä ponomari eli alttariapulainen kantaa kynttilää. Saatto kuvaa Jeesuksen julkisen toiminnan aloittamista.

Saattoa seuraa Pyhän Kolminaisuuden virsi: ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä!” Kristus, joka itse on yksi Pyhästä Kolminaisuudesta, valmistaa meitä ottamaan vastaan Jumalan itsensä opetetusta, hänen Sanansa.

Jumalan sanan otamme vastaan kahdessa vaiheessa. Prokiimeni valmistaa meitä kuulemaan epistolatekstin, joka on joko Apostolien teoista, apostoli Paavalin lähetyskirjeistä tai muiden apostolien kirjeistä. Epistolan lukemista seuraa evankeliumi, jonka kuulemiseen meidät johdatetaan juhlavalla hallelujan laulamisella. Evankeliumissa itse Kristus, Jumalan Poika ihmiseksi tulleena ja ihmisen kielellä puhuu meille ja opettaa meille Jumalan valtakunnan vanhurskautta, oikeaa elämäntapaa, lähimmäisenrakkautta. Evankeliumia seuraa saarna tai opetuspuhe. Se liittyy tavallisesti päivän evankeliumiin tai juhlapäivän sisältöön.

Evankeliumia ja saarnaa seuraa ektenioita, joiden joukossa on erityinen ektenia katekumeenien eli opetettavien puolesta. Se on elävä muistutus siitä, että tämä liturgian osa oli tärkeä vaihe valmistautumisessa kasteeseen. Käsikirjoihin on edelleen painettu tämän ektenian jälkeen katekumeeneille kahteen kertaan lausuttu kehotus poistua kirkkosalista, jonne uskovaisten liturgian alettua saivat jäädä vain jo kastetut seurakunnan jäsenet. Näitä kehotuksia ei nykyään tavallisesti lueta ääneen, mutta teksti joka tapauksessa korostaa kirkkoon jääville uskovaisille, että nyt alkavaan liturgian vaiheeseen pitää suhtautua erityisellä tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella.

Uskovaisten liturgia

Uskovaisten liturgian ensimmäinen tärkeä hymni on Kerubiveisu: ”Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja, ja eläväksi tekevälle Kolminaisuudelle pyhintä virttä veisaamme. Heittäkäämme pois siis kaikki maalliset huolet ottaaksemme vastaan kaikkeuden Kuninkaan, jota näkymättömästi seuraavat enkelein joukot. Halleluja.”

Tämän hymnin aikana uhripöydälle valmistetut ehtoollislahjat siirretään juhlallisessa saatossa pohjoisen sivuoven kautta solealle, missä palveluksen toimittajat rukoilevat Jumalaa muistamaan valtakunnassaan kaikkia kristittyjä ennen kuin laskevat pyhät lahjat pyhälle pöydälle avatun antiminssin päälle. Seuraa anomusektenia eli hartaan anomisen rukous, jonka jälkeen lauletaan yhteisesti Uskontunnustus, Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokousten (v. 325 ja 381) vahvistama teksti, jossa on määritelty ortodoksisen uskon perusteet. Yhteinen usko ja sen tunnustaminen on edellytys yhteiseen kiitosuhriin eli eukaristiaan osallistumiselle.

Varsinainen eukaristia alkaa diakonin kehotuksella: ”Seisokaamme hyvin, seisokaamme pelossa, ottakaamme vaarin, rauhassa uhratkaamme pyhää uhria!” Kansa vastaa tähän laulamalla: ”Rauhan laupeutta, kiitosuhria!” Rukouksen kohokohta on kiitos siitä, että Jumala haluaa ottaa vastaan kiitoksen ihmisiltä, vaikka hänen edessään on jatkuvasti palvomassa tuhansittain enkeleitä. Näiden kuoroon mekin liitämme nyt oman äänemme laulamalla ”Pyhä, Pyhä, Pyhä on Herra Sebaot.” Rukouksessa siirrytään muistelemaan sitä, miten Jeesus asetti ehtoollisen, otti leivän ja viinin ja antoi ne opetuslapsilleen lausuen sakramentin asetussanat: ”Ottakaa, syökää, tämä on minun ruumiini.– Juokaa tästä te kaikki, tämä on minun vereni, se uuden liiton veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.” Lopuksi pappi kutsuu avuksi Pyhää Henkeä muuttamaan esillä olevat lahjat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tässä vaiheessa on tapana, että kansa kumartuu maahan.

Monissa ortodoksisissa kirkoissa suuri osa eukaristian rukouksista on ollut tapana lukea hiljaa, niin ettei kansa niitä kuule. Rukouksen aikana kuoro laulaa eukaristiaan kuuluvia veisuja niin, että ne peittävät papin rukouksen. Arkkipiispa Paavalin aikana 1960-luvulta alkaen Suomessa alettiin rohkaista eukaristian ja muidenkin hiljaa luettujen rukousten lukemista ääneen, mikä tapa on alkanut yleistyä myös muualla ortodoksisessa maailmassa. Alun alkaen nämä rukoukset on luettu ääneen, joten ei ole kyse mistään uudistuksesta vaan pikemminkin paluusta lähemmäs alkuperäistä käytäntöä.

Papisto osallistuu ehtoolliseen alttarissa. Kansalle ehtoollinen jaetaan leivän ja viinin muodossa kuninkaan ovien edessä. Ehtoollismaljaa lähestyessään tulija ristii käsivartensa rinnalleen, ilmoittaa ehtoollisen jakajalle ristimänimensä, ottaa vastaan ehtoollisen ja suutelee ehtoollismaljaa ja poistuu sivulle. Tämän jälkeen on tapana nauttia antidori eli murunen pyhittämätöntä ehtoollisleipää sekä jälkiviini merkiksi paaston päättymisestä; ehtoolliselle valmistautumiseen kuuluu näet lyhyt täydellinen paasto, mikä käytännössä merkitsee, että ennen liturgiaa ei nautita aamiaista. Pienet lapset tuodaan ehtoolliselle ensimmäisenä.

Palvelukset eri vuorokauden aikoina ja viikonpäivien muisto

Me ihmiset elämme ajassa. Kirkon aika on sidoksissa monin tavoin luonnon sykleihin, jotka perustuvat vuorokauden, viikon ja vuoden kiertoon, mutta näissä sykleissä on läsnä Luojan kosketus, hipaisu iankaikkisuutta, sillä Jumala on myös ajan Luoja. Me pyhitämme ajan kirkon päivittäisten jumalanpalvelusten kautta.

Vuorokausi

Kirkollinen vuorokausi alkaa vanhan juutalaisen perinteen mukaisesti auringonlaskusta. Luomiskertomuksessa sanotaan: ”Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä” (1. Moos. 1:5). Ilta aloittaa uuden vuorokauden.

Kirkon uusi vuorokausi alkaa ehtoopalveluksella, joka alkaa psalmilla 104. Siinä kerrotaan maailman luomisesta. Sunnuntain ja juhlien aattona tämä psalmi lauletaan, ja sen aikana toimitetaan koko kirkossa suitsutus. Papilla on kädessään suitsutusastia eli suitsutin, ketjuista riippuva astia, jossa hehkuva hiilen päällä palava suitsutuspihka muuttuu tuoksuvaksi savuksi ja täyttää koko pyhäkön. Suitsutus on Jumalan kaikkialle ulottuvan läsnäolon vertauskuva, mutta se kuvaa myös meidän palavaa rukoustamme, joka kohoaa Jumalan eteen kuin mieluisa tuoksu. ”Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu Sinun kasvojesi eteen”, lauletaan ehtoopalveluksessa vähän myöhemmin, jolloin niin ikään toimitetaan suitsutus koko kirkossa. Ihmiset kumartavat päänsä, kun suitsutus suuntautuu heihin.

Ehtooveisu, joka alkaa sanoilla ”Oi Jeesus Kristus”, on tämän palveluksen keskeinen hymni, jonka edellä toimitetaan saatto suitsutusastian kanssa. Veisussa lauletaan: ”Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Tästä näkyy, että tämä palvelus on ajoitettu auringon laskuun, pimeyden tuloon, jota kuitenkin kristityn elämässä valaisee Kristuksen valo.

Aamupalvelus on toinen päivittäinen jumalanpalvelus. Sen alkupuolen tekstit puhuvat aamuyön synkistä tunnelmista. Heksapsalmista, palveluksen alussa luettavasta kuuden psalmin koosteesta, huokuu usein tämä epätoivon tunnelma: ”Ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä.– Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi – Ahdingossani minä itken silmäni kuiviin.” (Ps. 88). Mutta synkkyys muuttuu iloksi palveluksen lopulla, kun uusi aamu alkaa hämärtää. Palvelus huipentuu Suureen ylistysveisuun, joka alkaa papin julistuksella: ”Kunnia olkoon Sinulle, joka näytit meille valkeuden.”

Lauantai-iltaisin ja juhlapäivien aattoina toimitetaan kirkoissa vigilia, joka tarkoittaa varsinaisesti yövalvomista. Vanhan kirkon aikana oli tapana ottaa vastaan sunnuntai, Kristuksen ylösnousemuksen päivä, kokoöisellä jumalanpalveluksella, joka alkoi ehtoopalveluksella ja jatkui läpi yön ja päättyi aamupalvelukseen ja liturgiaan varhain aamulla. Nykyään vigilia alkaa tavallisesti illalla klo 18 ja kestää vajaat kaksi tuntia. Vanhan käytännön mukaisesti siihen on yhdistetty ehtoo- ja aamupalvelus sekä hetket. Se on itsenäinen jumalanpalvelus, mutta tärkeä myös valmistautumisena seuraavana päivänä toimitettavaan liturgiaan.

Kirkon jumalanpalvelusjärjestykseen kuuluvat myös hetket. Juutalaisen perinteen mukaan roomalainen ja bysanttilainen päivä oli jaettu 12 hetkeen auringon noususta lukien. Hetkipalvelukset liittyvät ensimmäiseen, kolmanteen, kuudenteen ja yhdeksänteen hetkeen. Illan ja yön hetkipalveluksia ovat ehtoonjälkeinen palvelus sekä puoliyöpalvelus. Nykyisessä käytännössä kolmas ja kuudes hetki luetaan liturgian edellä. Ehtoopalveluksen edellä voidaan lukea yhdeksäs hetki, ja vigilian päätteeksi luetaan ensimmäinen hetki.

Viikonpäivien muisteltavat tapahtumat ja henkilöt

Raamatun alkulehdillä kerrotaan, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. ”Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos.2:3)

Jeesuksen maallinen elämä päättyi perjantaina, ja sitä seuraavan päivän, sapatin, hän lepäsi kuolleena haudassa – tai kuten Raamattu opettaa: ”hän meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille.” (1. Piet. 3:19). Juutalaisten sapatti, levon päivä, on tämän takia muuttunut kirkossa vainajien muistelemisen päiväksi. 

Seuraavana päivänä varhain aamulla Jeesuksen hauta löydettiin tyhjänä ja hän ilmestyi ylösnousseena Magdalan Marialle ja hänen kanssaan olleille naisille ja apostoleille. Kristuksen ylösnousemus tapahtui sunnuntaina, ja siksi siitä on kristillisessä kirkossa tullut viikon tärkein päivä.

Viikon muina päivinä kirkko pitää yllä uskoon ja elämään olennaisesti liittyvien asioiden, tapahtumien ja henkilöiden muistoa. Maanantaina kirkko nostaa rukouksissa etusijalle enkelit, ruumiittomat taivaalliset voimat, joilla on tärkeä rooli välittäjinä, viestinviejinä Jumalan ja ihmisten välillä. Tiistaina muistellaan Johannes Kastajaa, Vapahtajan edelläkävijää, joka valmisti tietä Jeesuksen toiminnalle ja Jeesuksen aloittaessa julkisen toimintansa kastoi tämän. Keskiviikko on pyhän ristin ja Jumalansynnyttäjän päivä. Se on myös paastopäivä. Torstaina kunnioitetaan pyhiä apostoleja ja pyhää Nikolaosta. Perjantai on Kristuksen kärsimysten ja ristinkuoleman muistopäivä, jolloin myös pidetään paastoa. Lauantaisin muistetaan yleisesti kaikkia pyhiä: apostoleja, marttyyreita ja profeettoja, esipaimenia, pyhittäjiä ja vanhurskaita. Kuten jo edellä mainittiin, tämä päivä on vainajien yleinen muistopäivä.

Kirkkovuosi

Muodollisesti kirkkovuosi alkaa syyskuun ensimmäisestä päivästä. Tämä on perua Bysantin ajoilta, jolloin myös maallinen vuosi alkoi samasta päivästä. Liturgisessa mielessä kirkkovuoden voi katsoa alkavan Herran pääsiäisestä, Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta. Nikean ensimmäinen yleinen kirkolliskokous v. 325 päätti, että pääsiäistä vietetään sunnuntaina, joka seuraa kevätpäiväntasauksen jälkeistä ensimmäistä täyttä kuuta. 

Pääsiäissykli: suuri paasto ja pääsiäinen

Pääsiäinen on liturgisen vuoden keskus. Sitä edeltää pitkä valmistuskausi. Suuri paasto valmistusviikot ja piinaviikko mukaan lukien kestää 10 viikkoa, josta varsinaisen paastonajan osuus on kuitenkin vain 40 päivää. Valmistusviikot alkavat Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaista.

Varsinaiseen paastoon laskeudutaan Sovintosunnuntain illan ehtoopalveluksessa, jota sävyttää keskinäinen anteeksipyyntö ja anteeksianto. Jumalanpalvelusten luonne muuttuu. Ektenioissa ”Herra, armahda” ja muut vastaukset lauletaan arkipäivisin erityisellä paastosävelmällä. Liturginen väri muuttuu tummansävyiseksi. Ensimmäisen viikon arki-iltoina luetaan kirkoissa Pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Keskiviikkoisin ja perjantaisin toimitetaan ennenpyhitettyjen lahjain liturgia, jossa ei ole juhlavaa eukaristiaosaa vaan ehtoollinen jaetaan edellisessä sunnuntailiturgiassa pyhitetyistä leivästä ja viinistä.

Ensimmäistä paastosunnuntaita vietetään Ortodoksisuuden juhlana, jolloin muistellaan kuvainraastajien eli ikonoklastien harhaopista saatua voittoa seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa 787. Toisena sunnuntaina muistellaan Gregorios Palamasta, joka 1300-luvulla menestyksellisesti puolusti hesykastista hurskausperinnettä, lakkaamattoman Jeesuksen rukouksen harjoittajia. Kolmantena sunnuntaina, paaston puolivälissä, vietetään Ristinkumartamisen sunnuntaita ja viikkoa. Neljäs sunnuntai on Johannes Siinailaisen, 500–600-luvuilla eläneen kilvoituksen opettajan muistopäivä. Viidentenä sunnuntaina taas muistellaan 500-luvulla elänyttä naiskilvoittelijaa, Maria Egyptiläistä, jonka paastoaminen nostetaan esikuvaksi tämän päivän kristityille.

Kuudes paastoviikko päättyy Lasaruksen lauantaihin, jolloin muistellaan sitä, miten Jeesus herätti Betaniassa kuolleista Lasaruksen, Martan ja Marian veljen. Täältä hän seuraavana päivänä eli palmusunnuntaina ratsasti aasilla riemusaatossa Jerusalemiin kohtaamaan kärsimyksensä ja ristinkuoleman. Tämän muistoksi siunataan kirkoissamme palmusunnuntain vigiliassa virpovitsat, joilla lapset seuraavana aamuna käyvät toivottamassa seurakuntalaisille onnea ja siunausta Jeesuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi.

Pääsiäistä edeltävää viikkoa nimitetään suureksi viikoksi tai myös piinaviikoksi. Tämän viikon jumalanpalvelukset ovat pitkiä. Niissä seurataan vaihe vaiheelta Jeesuksen viimeisen viikon vaiheita. Raamattua luetaan paljon. Suuren torstain aamupalveluksessa, joka toimitetaan yleensä jo myöhään keskiviikkoiltana, luetaan 12 kärsimysevankeliumijaksoa. Kiirastorstain liturgiassa muistellaan ehtoollisen asettamista. Pitkänäperjantaina Jeesuksen ristiinnaulitseminen, kuolema ja hautaaminen eletään jumalanpalveluksissa uudelleen. Jumalanpalvelukset huipentuvat saattoon, jossa Vapahtajan hautauskuva kannetaan kirkon ympäri ja sen jälkeen asetetaan keskelle kirkkoa ihmisten kumarrettavaksi.

Herran pääsiäisen yöjumalanpalvelus on liturgisen vuoden kohokohta. Se alkaa puoliyöpalveluksella. Puolenyön hetkellä julistetaan Kristuksen ylösnousemus: ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!” Jumalanpalvelus on yhtä riemullista laulua. Pääsiäiskanoneissa kertautuu iloinen ylösnousemuksen sanoma. Pääsiäistropari: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!” toistuu toistumistaan. Aamupalvelus jatkuu liturgiana, jonka jälkeen siunataan pääsiäisruokakorit ja -munat, joiden kera juhla jatkuu kodeissa. Ikonostaasin ovet jäävät avoimiksi merkiksi siitä, että ovet Jumalan valtakuntaan ovat Kristuksen ylösnousemuksessa auenneet ja tie sinne on auki.

Pääsiäistä seuraa 40 päivän juhlakausi. Ensimmäinen viikko on paastoton, ja jumalanpalveluksissa jatkuu pääsiäisyön ilo ja juhlavuus.

Neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä vietetään Herran taivaaseen astumisen juhlaa, kansanomaisesti helatorstaita, jolloin Jeesus otettiin pilvessä ylös taivaaseen Öljymäellä opetuslastensa keskeltä.

Kymmenen päivää tämän jälkeen, 50. päivänä pääsiäisestä, vietetään taas Pyhän Kolminaisuuden päivää eli helluntaita, jota seuraava maanantai on Pyhän Hengen päivä. Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen juhla. Jeesus lupasi lähettää opetuslapsilleen toisen Puolustajan, mikä helluntaina tapahtui. Tätä juhlaa pidetään kirkon syntymäpäivänä.

Kirkkovuoden kiinteät juhlat ja paastot

Pääsiäisen lisäksi kirkkovuodessa on kaksitoista suurta juhlaa. Esimerkiksi Kreikassa kaikki nämä juhlat ovat valtiollisia vapaapäiviä.

Pääsiäiseen sidoksissa olevat juhlat: palmusunnuntai, helatorstai ja helluntai.

Kiinteät Herran juhlat:

Herran syntymä eli joulu 25.12.

Teofania eli Herran kasteen juhla 6.1. (loppiainen)

Herran temppeliin tuominen 2.2.

Kristuksen kirkastuminen 6.8.

Herran kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentäminen 14.9.

Suuret Herran Äidin juhlat:

Neitsyt Marian syntymä 8.9.

Neitsyt Marian ilmestyspäivä 25.3.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen 15.8.

Kirkkovuoteen kuuluu lisäksi koko joukko muita juhlapäiviä, joiden määrä ja tärkeys vaihtelevat paikallisesti. Suomessa tärkeitä ovat Karjalan valistajien ja niiden pyhien muistot, jotka ovat vaikuttaneet omalla alueellamme.

Kirkkovuodessa on suuren paaston lisäksi kolme muuta pitempää paastokautta. Joulupaasto alkaa 15. marraskuuta ja kestää 40 päivää; jouluaatto on viimeinen paastopäivä. Apostolien paasto alkaa maanantaista viikko Helluntain jälkeen ja kestää 28. kesäkuuta asti tämä päivä mukaan lukien. Seuraavana päivänä vietetään apostolien Pietarin ja Paavalin muistoa, mistä paaston nimi johtuu. Jumalanäidin paasto alkaa 1. elokuuta ja loppuu elokuun 15. päivänä vietettävän Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan, mistä tämän paaston nimi johtuu.

Mysteeriot pyhittävät elämän

Kun liturgiikka puhuu elämän pyhittämisestä, huomio kiintyy enemmän yksilöön kuin yhteisöön. Kirkko koostuu yksilöistä, jota omasta halustaan ovat kirkon jäseniä ja sitoutuneet sen arvomaailmaan ja jonkinlaiseen käyttäytymiskoodiin.

Kasteen ja voitelun mysteeriot

Kirkkoon liitytään kasteen ja voitelun sakramenttien kautta. Nykyään lapset kastetaan jo ensimmäisten elinkuukausien aikana, ja voitelun sakramentti on käytännössä osa samaa toimitusta.

Kummi vastaa lapsen puolesta kysymyksiin, luopuuko tämä Kiusaajasta ja liittyykö Kristukseen sekä rituaalisesti kääntyy Kristuksen puoleen ja tunnustaa uskon lukemalla uskontunnustuksen. Kummi ottaa näin vastuun siitä, että lapsi kasvaessaan kasvaa näihin lupauksiin ja myös ymmärtämään, mitä on luvattu. Kummit ovat lapselle kuin toiset, hengelliset vanhemmat.

Varsinainen kastetoimitus alkaa suurella vedenpyhityksellä, jonka rukous on rakenteeltaan eukaristiarukouksen kaltainen. Pappi rukoilee, että Pyhä Henki osoittaisi Kristuksen läsnäolon pyhitettävässä vedessä, samalla kun hän tekee siihen ristinmerkin kolmesti. Tähän veteen kastettava upotetaan kolmesti. Hänen vanha synnin tahraama luontonsa hukutetaan ja hän nousee ylös uudistuneena, Kristukseen pukeutuneena, minkä merkiksi hänet puetaan valkeaan vaatteeseen.

Voitelun mysteerio seuraa kastamista. Pappi voitelee mirhavoiteella ristinmuotoisesti kastetun otsan, silmät, sieraimet, suun, korvat, rinnan, kädet ja jalat lausuen kullakin kerralla ”Pyhän Hengen lahjan sinetti” mihin vastataan ”Aamen”. Kastettu saa Pyhän Hengen, kuten sen saivat Jeesuksen opetuslapset ensimmäisinä helluntaina. Koska kaste merkitsee ihmisen tulemista seurakunnan jäseneksi, on normaalia, että se toimitetaan kirkossa. Kaste voidaan toimittaa myös liturgian yhteydessä.

Ortodoksiseen kirkkoon voi liittyä myös aikuisena. Mikäli liittyjä on jo kastettu jossakin toisessa kristillisessä kirkossa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei kastetta toisteta, vaan kirkkoon liittäminen tapahtuu voitelun sakramentin kautta. Kirkkoon liittämistä edeltää katekumeenivaihe, jonka aikana varmistetaan, että liittyjä tuntee ortodoksisen uskon olennaiset asiat. Myös aikuisena kirkkoon liittyvällä pitää olla kummi, joka on ortodoksisen kirkon jäsen (kirkkojärjestys 6§), joka opastaa häntä käytännön asioissa. 

Katumuksen mysteerio

Katumuksen mysteeriota sanotaan myös synnintunnustukseksi. Se tapahtuu normaalisti kirkossa erityisessä paikassa analogin edessä, jolle on asetettu evankeliumikirja ja risti. Sakramentissa katuva tunnustaa syntinsä Jumalalle papin ollessa todistajana ja saa tämän välityksellä synninpäästön.

Katumuksen mysteerioon ihminen voi osallistua koska tahansa, milloin omatunto sitä vaatii. Vanha suositus oli, että ihminen kävisi synnintunnustuksella vähintään kerran vuodessa, suuren paaston aikana, jolloin asiaan kuului myös osallistua Herran ehtoolliseen. Tuolloin näiden kahden sakramentin katsottiin liittyvän toisiinsa siten, että synnintunnustus oli välttämätön valmistautumisena ehtoolliseen. Edelleenkin ihmisiä rohkaistaan osallistumaan katumuksen mysteerioon erityisesti paastojen aikana, mutta ehtoolliseen rohkaistaan osallistumaan useammin. Suositeltavaa on, että jokaisella olisi henkilökohtainen rippi-isä, jonka kanssa keskustellen jokainen löytää oikean osallistumisrytminsä molempiin sakramentteihin.

Avioliiton mysteerio

Avioliiton solmiminen on ihmisen elämän kohokohta. Ortodoksisessa kirkossa avioliitto on sakramentti. Avioliittoon vihkiminen voidaan toimittaa, vaikka toinen puoliso ei kuuluisikaan ortodoksiseen kirkkoon mutta on kuitenkin kristillisen kirkkokunnan jäsen.

Avioliittoon vihkimisessä on kaksi osaa, kihlaus ja kruunaus. Kihlaus toimitetaan esihuoneessa tai kirkkosalin oven suussa merkiksi siitä, että tässä vahvistetaan sopimus, jonka mies ja nainen ovat jo tässä maailmassa tehneet. Tämän sopimuksen merkiksi pappi siunaa sormukset ja asettaa ne vihittävien oikean käden nimettömään. Kihlaus voidaan toimittaa erillisenä palveluksena, jolloin varsinainen vihkiminen tapahtuu myöhemmin, mutta useimmiten se edeltää välittömästi vihkimistä.

Avioliittoon vihkimisen varsinainen sakramentaalinen osa on kruunaus, jossa kihlautuneiden sopimus otetaan sisälle Kristuksen kirkkoon. Morsiuspari johdetaan juhlavassa saatossa kirkon keskelle, jossa varsinainen toimitus alkaa. Sekä sulhaselta että morsiamelta vielä juhlallisesti kysytään, onko heillä hyvä tahto ja vakava mieli ottaa toisensa puolisoikseen, mihin myönteisen vastauksen saatuaan pappi lausuu suuren alkusiunauksen, saman, jolla liturgia ja kastetoimituskin aloitetaan: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta.”

Rukousten jälkeen sulhanen ja morsian kruunataan. Kruunu on kuninkaallinen symboli, sen kantajalle kuuluu kunnia ja arvonanto. Kruunattuina morsiuspari kuuntelee epistolan ja evankeliumin, minkä jälkeen seuraa lyhyt hartauden ektenia ja anomusektenia, joka kuten liturgiassa, johdattaa Isä meidän-rukoukseen ehtoolliseen osallistumisen edellä. Ehtoollisen sijaan nautitaan yhteinen malja siunattua viiniä. Yhteistä maljaa seuraa kolme lyhyttä veisua, jotka alkavat sanoilla: ”Riemuitse, Jesaja!” Niiden aikana pappi yhdistää vihittyjen kädet ja johdattaa parin kirkon keskelle asetetun analogin ja sillä olevan evankeliumin ympäri kolmesti. Veisuissa käännytään erityisesti marttyyrien puoleen, jotka todistivat Kristuksen puolesta aina kuolemaan asti ilolla ja saivat kilvoittelunsa palkaksi kruunut. Vihkikruunut eivät ole pelkästään kuninkuuden vaan myös marttyyriuden vertauskuva. 

Kodin pyhitys ja erilaisia siunaustoimituksia

Yksi tavallisimpia toimituksia ortodoksisissa seurakunnissa on kodinpyhitys. Se toimitetaan tavallisesti uuteen kotiin muutettaessa perheen ja läheisten ystävien läsnä ollessa. Toimitus alkaa pienellä vedenpyhityksellä, minkä jälkeen pyhitetyllä vedellä vihmotaan kodin tilat ja asukkaat ja muut läsnäolijat. Toimituksessa voidaan käyttää myös kirkossa aiemmin pyhitettyä vettä eli hagiasmaa. Suuri vedenpyhitys toimitetaan aina teofaniana eli Herran kasteen juhlana, ja tällöin pyhitettyä vettä seurakuntalaiset voivat ottaa kotiinsa ja nauttia ja käyttää sitä elämänsä pyhittämiseksi.

Ortodoksisessa perinteessä on paljon rukouksia, jotka liittyvät erilaisiin elämän tilanteisiin ja joita käytetään erilaisissa siunaustoimituksissa. Merkkipäivien yhteydessä toimitetaan usein kiitosrukoushetki. Hyvä tapa on myös siunata uusi auto otettaessa se käyttöön. Periaatteessa mikä tahansa hyvä asia voidaan siunata pyhitetyllä vedellä ja rukouksella, eikä siihen tarvita välttämättä pappiakaan, mutta aina on hyvä olla näissä asioissa yhteydessä omaan sielunpaimeneen ja toimia hänen ohjeidensa mukaan. Agraariyhteisössä oli tapana pitää erityinen rukoushetki laskettaessa keväällä karja laitumelle, kylvöjä aloitettaessa ja myös sadonkorjuun aikaan kiittää uudishedelmistä.

Sairaus

Sairaat ja kärsivät ovat aina olleet kirkon elämässä erityisen huolenpidon kohteena. Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, hänen huomionsa kohdistui erityisesti sairaisiin, joita hän paransi suurin joukoin.

Kirkossa Kristuksen parantava läsnäolo jatkuu edelleen. Kun kirkon yhteydessä elävä ihminen sairastuu, hänen normaali yhteytensä kirkkoon häiriintyy eikä hän pääse osallistumaan ehtoolliseen. Tällöin kirkko tulee sairaan jäsenensä luo, olipa hän kotona tai sairaalassa. Sairaan tai hänen omaistensa kutsusta pappi tulee ja toimittaa sairaanripityksen, mihin sisältyy katumuksen sakramentti ja osallistuminen ehtoolliseen ennen pyhitetyistä ehtoollislahjoista.

Ortodoksisen kirkon liturgiseen aarteistoon kuuluu myös sairaanvoitelun mysteerio. Sitä nimitetään myös rukousöljypalvelukseksi, koska siinä ensin pyhitetään oliiviöljy, johon on sekoitettu vähän viiniä. Tällä öljyllä sairas voidellaan seitsemän kertaa. Kutakin voitelua edeltää epistolan ja evankeliumin lukeminen ja erityinen rukous.

Kuolema

Kirkossa rukoilemme aina, että voisimme kohdata kuoleman siihen valmistautuneina. Jokaisen jumalanpalveluksen anomusekteniassa rukoilemme: ”Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.”

Kun uskomme Kristukseen ja elämme yhteydessä häneen, tiedämme, että kuolema ei ole meidän elämässämme viimeinen asia vaan portti ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan valtakunnassa. 

Kun ihminen kuolee, hänen kuolinvuoteensa ääressä voidaan toimittaa rukouspalvelus kuolinhetkellä. Tämä on varsinaisesti papillinen toimitus, mutta siihen kuuluvat psalmit ja Andreas Kreetalaisen kirjoittaman kanonin voi maallikkokin lukea.

Hautaamista varten vainajan ruumis pestään heti kuoleman jälkeen ja laitetaan arkkuun juhlapuvussa. Varsinkin vanhemmilla naisilla on tapana varustaa jo hyvissä ajoin elinaikanaan kuolinvaatteensa, minkä läheiset varmasti tietävät ja ottavat huomioon.

Kuolinpäivänä toimitetaan ensimmäinen muistopalvelus joko kirkossa, vainajan kotona tai vainajan ruumiin äärellä. Muistopalveluksesta käytetään nimitystä panihida, joka tulee kreikankielestä ja tarkoittaa kokoöistä valvomista. Vanha tapa on valvoa vainajan ruumiin äärellä yön yli.

Hautauspalvelus eli ruumiinsiunaus toimitetaan seurakunnan pyhäkössä. Pappi on yleensä suitsutusastian kera ottamassa vastaan vainajaa, joka kannetaan kirkkoon kuoron laulaessa veisua ”Pyhä Jumala” ja asetetaan pyhäkön keskelle asetetulle katafalkille kasvot alttaria kohti. Toimituksen aikana arkku on auki. Vainajan fyysinen läsnäolo on kaikkien havaittavissa, häntä ei suljeta pois omista hautajaisistaan. Saattoväellä on käsissään palavat kynttilät.

Pappi sirottelee vainajan rinnalle kolmesti multaa ristinmuotoon lausuen psalmin jakeen: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maan piiri ja ne jotka siinä asuvat.” (Ps. 24:1). Palvelus kirkossa päättyy, arkku suljetaan, ja saatto hautausmaalle alkaa. Täällä toimitetaan vielä lyhyt litania arkkua hautaan laskettaessa. Arkku peitetään ja omaiset ja ystävät jättävät haudalle kukkaseppeleensä ja ehkä lausuvat jonkun muistosanan vainajan muiston kunniaksi. Viimeiseksi lauletaan rukous: ”Anna, Herra, ikuinen rauha autuaalliseen kuolonuneen nukkuneelle palvelijallesi ja suo hänelle iankaikkinen muisto.”

Hautausmaalta siirrytään muistotilaisuuteen, joka on vapaamuotoinen. Yleensä siihen kuuluu yhteinen ateria. Se voi olla vaatimatonkin, mutta olennaista siinä on se, että aterian kautta olemme yhteydessä Elämänantajaan, Kristukseen, jonka huostaan olemme saattaneet vainajamme. Ateria yhdistää meitä myös häneen, jonka olemme juuri jättäneet Kristuksen haltuun.

Vainajien muistelu

Kuoleminen on prosessi. Sielun erkaneminen ruumiista ei tapahdu silmänräpäyksessä. Tästä syystä erityisesti kolmas, yhdeksäs ja 40. päivä kuolemasta otetaan kirkon traditiossa erityisesti huomioon toimittamalla silloin muistopalvelus tai ainakin sen jälkiosa, litania, riippumatta siitä, milloin hautaus toimitetaan.

Vainajan muistoa vaalitaan jatkossakin. Yleensä pidetään muistopalvelus paitsi 40. päivänä kuolemasta myös kuuden kuukauden ja vuoden kuluttua kuolemasta. Näitä muistotilaisuuksia sanotaan karjalaisessa perinteessä ”lounaallisiksi”, mikä viittaa yhteiseen ateriaan. Myös vainajien haudalle voi mennä viettämään muistohetkeä eväiden ja ehkä myös kolivan kera. Koliva on kuorituista vehnänjyvistä valmistettu puuro, joka siunataan kirkossa tai haudalla ja nautitaan vainajan muistoksi. Vehnänjyvä on ylösnousemuksen symboli.

Kirkon liturgiseen järjestykseen kuuluu vuosittain useita yleisiä vainajien muistopäiviä. Näinä päivinä kirkko kutsuu kaikkia jäseniään muistamaan läheisiä vainajiaan yhteisissä palveluksissa. Muistopäivien ajankohdat on ilmoitettu kirkkokalenterissa.

Maallikon rooli liturgisessa elämässä

Hierarkkisuus merkitsee, että kirkossa kaikki tapahtuu esimiesasemassa olevan siunauksesta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että maallikoiden rooli ei olisi kirkossa yhtä tärkeä. Kun alttariapulainen eli ponomari menee kirkkoon auttamaan pappia jumalanpalveluksen käytännöllisissä asioissa kuten lampukoiden ja suitsutusastian sytyttämisessä, hän ensimmäiseksi laskostaa käsivarsilleen stikarin ja pyytää papilta siunausta pukea se ylleen ennen pyhiin tehtäviin ryhtymistä. Mutta kun hän tietää, mitä pitää tehdä, hän hoitaa tehtävänsä varsin itsenäisesti. Samoin tekevät kaikki muut jumalanpalveluksen toimittamiseen osallistuvat maallikot: lukija, kanttori ja kirkonisännöitsijä.

Kanttorilla on tärkeä tehtävä jumalanpalveluksessa. Kirkkomuusikkona hän on oman laajan ja rikkaan toiminta-alueen johtaja ja organisaattori. Hän työskentelee kuoron kanssa, jonka merkitys jumalanpalvelukselle on korvaamaton. Useimmat kanttorit ovat maallikoita, mutta mikään ei estä häntä etenemästä hengellisellä uralla myös pappeuden asteisiin, mikäli kanonisia esteitä ei ole.

Kirkkokuorossa laulaminen on yleensä harrastustoimintaa, siitä ei perinteisen suomalaisen käytännön mukaan makseta palkkioita, mistä syystä tämä toiminnan hengellinen arvo korostuu. Useimmat laulajat ovat maallikoita, jotka tuntevat kuorolauluharrastuksen omakseen ja tuntevat iloa siitä, että voivat laulaa kirkossa Jumalan kunniaksi ja lähimmäistensä iloksi. Kuorot ottavat vastaan jatkuvasti uusia laulajia.

On hyvä, jos ortodoksinen jumalanpalvelus, joka sisältää paljon näytelmällisiä ja musiikillisia elementtejä, joita voi arvioida myös taiteellisin perustein, viehättää myös taiteellisen korkeatasoisuutensa takia, mutta se ei koskaan saa olla pääasia. Jumalanpalvelusten taiteellinen taso ei ole arvo sinänsä. Olennaista on rukoileminen hengessä ja totuudessa, kuten Jeesus sanoi Samarian naiselle Sykarin kaivolla (Joh. 4:23–24).

Kirkossa on tilaa samarialaisen naisen kaltaisille ihmisille, joka Jeesuksen kohdattuaan lähti viemään sanaa hänestä muille ja toi nämä Jeesuksen luo. Maallikko voi seurakunnan esimiehen siunauksesta ja tämän ohjeiden mukaan toimittaa tsasounissa jumalanpalveluksia maallikkokaavan mukaan. Ehtoo- ja aamupalvelukset voidaan lukea ja laulaa myös maallikkovoimin yksinkertaistetun kaavan mukaan, jolloin ekteniat ja papin lausumat rukoukset jäävät pois. Palvelusten olennaisin sisältö kiteytyy Raamatun teksteihin, jotka muodostavat näiden palvelusten rungon. Hetkipalvelukset ja ehtoonjälkeinen palvelus ovat jo alkuperäiseltä luonteeltaan toimituksia, joissa lukijalla on tärkein rooli. Kynnys maallikkojohtoisten palvelusten toimittamiseen voi tuntua korkealta, mutta kenenkään ei pidä ajatella, että nämä korvaisivat papin toimittamat palvelukset. Kyse on vain jumalanpalvelus- ja rukouselämän vähäisestä täydentämisestä ja rikastamisesta.

Kirkko ei opeta ihmisiä rukoilemaan vain pyhäkössä. Jokaiselle ihmiselle hänen kotinsa on elämän tärkein paikka. Edellä on mainittu kodinsiunauksen merkityksestä, missä koti on siunattu myös rukouksen paikaksi. Yhteinen rukous ja yhteinen jumalanpalvelus kasvavat yksityisten ihmisten rukouksista, joiden tärkein harjoittamisen paikka on oma koti ja sen kotialttari, oli se miten vaatimaton tahansa. Vanhemmat ovat lapsilleen ensimmäiset rukouksen opettajat. Teemme ristinmerkin tai lausumme rukoushuokauksen, ehkä ikoninkin edessä. Pitkät ilta- ja aamurukoukset taitavat nykyään sopia harvemman säännölliseen päiväohjelmaan, mutta kotirukousten periaatteellista merkitystä ei voi kieltää. Kukin rukoilkoon mahdollisuuksiensa mukaan siitä numeroa tekemättä ja toisia arvostelematta. Rukous on kaiken liturgisen toiminnan lähtökohta.