Ikoni kodissa
Ikoni on erottamaton osa ortodoksisen kirkon elämää, niin uskovien yksityistä rukouselämää kuin kirkon liturgista elämääkin.
Sana ikoni tulee kreikankielen sanasta “eikon” (εἰκών), joka tarkoittaa kuvaa, kaltaisuutta. Septuaginta, ortodoksisen Kirkon käyttämä vanhan testamentin kreikankielinen käännös 200-luvulta eKr., käyttää sanaa “eikon” kertoessaan kuinka Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on siis Jumalan ikoni. Pyhittymisemme ja pelastumisemme riippuu siitä, missä määrin näemme toisessa ihmisessä tämän ikonisuuden ja suhtaudumme häneen sen mukaisesti.
Elämme jatkuvassa kuvien tulvassa. Sosiaalinen media, mainokset, aikakausilehdet, uutiset, sarjat, elokuvat; niiden kuvat täyttävät mielemme koko valveillaoloaikamme. Ne provosoivat meitä reagoimaan, ostamaan, kuluttamaan aina vain lisää. Kuvien tulva voi muuttua suorastaan ahdistavaksi. Tässä kuvien hyökyaallossa meidät pysäyttää ikonin hiljainen puhe. Ikonin läsnäolo on rauhaisaa valkeutta. Ikoni on aina läsnä ja valmis dialogiin, yhteys on avoinna, mutta ei vaadi, ei provosoi kuten maailmallinen kuva.
Ikoneissa kuvataan Kristusta, Jumalanäitiä, enkeleitä, pyhiä ihmisiä ja tapahtumia. Kuitenkin kaikki ikonit, aiheestaan riippumatta, julistavat Kristuksen inkarnaation eli lihaksitulon ilosanomaa. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” (Joh.1:14).
Ikoni todistaa myös theosiksesta, ihmisen mahdollisuudesta kasvaa Jumalan kaltaisuuteen. Vaikka ikoni onkin inkarnaation ilosanoman julistamista, ei ikoneissa rajoituta vain Kristukseen, vaan kuvataan kaikkia pyhiä. Näin Kirkko osoittaa ja opettaa, että Kristuksen seuraamisen kautta Hänen voimansa on vaikuttanut ja vaikuttaa heissä. Pyhän apostoli Paavalin sanoin: “Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Galat. 2:20)
Vaikka ikonissa tässä tapauksessa onkin kuvattuna toiset kasvot, ne kuitenkin johdattavat ikonin edessä rukoilevan Jumalan muistamiseen. “Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” (1.Kor.13:12) Ikoni valmistaa meitä tähän suloiseen kohtaamiseen.
Ikonin kunnioittaminen
Ortodoksisessa perinteessä ja teologisessa ajattelussa tehdään selkeä ero kunnioituksen (kreik. δουλειά) ja palvonnan (kreik. λατρεία) välillä. Palvonta on varattu yksin ja ainoastaan Jumalalle Pyhänä Kolminaisuutena, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Jumalansynnyttäjää Neitsyttä Mariaa ja muita pyhiä kunnioitetaan. Pyhille osoitettu kunnioitus palautuu sekin Jumalalle joka on Pyhä ja josta kaikki pyhyys on lähtöisin. Pyhiä kunnioitettaessa heidän ikoniensa ja pyhäinjäännöstensä välityksellä, kunnioitetaan niissä asuvaa ja niiden kautta toimivaa ja vaikuttavaa Jumalan armovoimaa, Pyhän Hengen läsnäoloa. Ikonin edessä, sekä kirkossa että kotona, on tapana polttaa öljylampukkaa: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh.8:13) Meidän Vapahtajamme on Valo ja me kuljemme Hänen valossaan. Lampukan pieni liekki muistuttaa myös pyhän läsnäolosta: “Me emme katso ikonia, ikoni katsoo meitä”, kirjoitti venäläinen ikoniteologi, ruhtinas Jevgeni Trubetskoi (+1920). Rukoillessa ikonien eteen sytytetään tuohuksia, eli puhtaasta mehiläisvahasta valmistettuja ohuita kynttilöitä rukouksen palavuuden ja puhtauden vertauskuvana. Ikonin edessä kumarretaan ja niitä suudellaan kunnioituksen ja rakkauden merkiksi, samoin kuin kumarramme kunnioittaen maallisissakin yhteyksissä ja suutelemme maanpäällisiä rakkaitamme kiintymyksen osoitukseksi.
Ikoninurkkaus. Kuva: Jim Forest/Flickr. CC BY-NC-ND 2.0.
Taivaallinen esirukoilija
Nimenannossa kahdeksantena päivänä syntymästään ortodoksi saa taivaallisen esirukoilijan. Aikuisena kirkkoon liittyvä saa oman pyhänsä mirhavoitelun mysteerion yhteydessä. Perinteen mukaan lapsi nimetään pyhän ihmisen mukaan ja etunimiä on vain yksi. Jos saman nimisiä pyhiä on useita, kuten vaikka nimien Maria ja Johannes kohdalla, valitaan pyhä, jonka muistopäivä on lähinnä syntymäpäivää. Näin menetellään myös aikuisena kirkkoon liittyvän kohdalla. Jos vaikkapa Marjatta -niminen henkilö liittyy ortodoksiseen kirkkoon, hänen nimensä kirkollinen muoto on Maria, niinpä hänen taivaallinen esirukoilijansa on se pyhä Maria, jonka muistopäivä on lähinnä Marjatan syntymäpäivää. Jos Marjatta on syntynyt esim. heinäkuussa, hänen suojeluspyhänsä voi olla joko Jumalanäiti (2.7.), pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen (20.7.) tai pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria 22.7. Näistä hän voi valita sen Marian, jonka muisto on lähinnä hänen syntymäpäiväänsä, tai sen pyhän, joka puhuttelee häntä eniten.
On hyvin tärkeää, että voimme samaistua taivaalliseen esirukoilijaamme, solmia hänen kanssaan persoonallisen ja läheisen suhteen. Tätä usein edesauttaa se, että voimme lukea pyhämme elämästä, päästä kunnioittamaan hänen pyhäinjäännöksiään ja ehkä jopa vierailla paikoilla, jossa hän vaikuttanut. Joistakin pyhistä on säilynyt enemmän tietoja kuin toisista. Jonkin pyhän kohdalla saattaa synaksarionissa, eli pyhien elämäkertakokoelmassa olla tekstiä sivutolkulla, kun taas jotakin toista pyhää ei edes löydy suomalaisista lähteistä. Henkilökohtaisen suhteen voi tietysti solmia myös pyhän kanssa, josta ei ole paljon tietoa saatavilla, mutta esim. lapselle ja nuorelle tutustuminen omaan pyhään on helpompaa, jos hänelle voi lukea pyhästä tai hän voi itse tutkia tämän elämää.
Kirkkoon liittyvä aikuinen voi valita itselleen sellaisen pyhän, jonka kokee läheiseksi ilman, että pyhällä on yhtymäkohtaa hänen nimeensä. Elämme Suomessa poikkeuksellisen rikkaassa ortodoksisessa kulttuurissa, koska juuremme ovat venäläisessä ortodoksiassa, mutta kuulumme Konstantinopolin patriarkaattiin. Esimerkiksi venäläisessä perinteessä Jumalanäiti ei voi olla kenenkään suojeluspyhä ja kreikkalaisessa perinteessä kaikkien Maria -nimisten taivaallinen esirukoilija on Jumalanäiti. Meillä, ”kaksikultuurisilla” suomalaisilla ortodokseilla on onneksi vapaus valita! Pyhiin voi tutustua lukemalla heidän elämäkertojaan joko painetusta synaksarionista, tai kirkon sivuilla olevasta nettiversiosta.
Ikonin maalaaminen
Tärkeä väline henkilökohtaisen suhteen luomisessa omaan pyhään on tätä esittävä ikoni. Ikonimaalaus on maalarin ja ikoniin kuvatun henkilön välistä dialogia. Lähtökohtaisesti käsinmaalattu ikoni ja painokuvaikoni ovat saman arvoisia pyhyyden kuvauksina ja toimivat samalla tavalla, on olemassa myös ihmeitätekeviä painokuvaikoneita. Dialogi kuitenkin vaatii kaksi persoonaa, eikä kone pysty ikoneita tuottaessaan rukoilemaan.Käsinmaalattu ikoni on aina rukouskäsityö, jonka prosessia ikoniin kuvattu pyhä on ohjannut. Joskus ohjaus on hyvinkin konkreettista, ja alkuperäisen suunnitelman mukainen sommitelma sekä värimaailma muuttuu prosessin aikana täysin.Rukouksessa työskentelevä ikonimaalari, joka on lukenut kuvattavana olevan pyhän elämäkerran ja jumalanpalvelustekstit, sekä tutustunut kaikkiin kyseistä pyhää esittäviin ikoneihin, joita on löytänyt, kokee hyvin voimakkaasti ja selkeästi millaisena pyhä haluaa tulla kuvatuksi. Käsinmaalattu ikoni on syvällisen rukousprosessin uniikki tulos ja palvelee siksi henkilökohtaisen suhteen rakentamista pyhäämme paremmin, kuin geneerinen painotuote. Oman taivaallisen esirukoilijansa ikonin voi tilata ikonimaalarilta. Ellei tunne ketään ikonimaalaria, voi kysyä seurakunnasta, toimiiko sen yhteydessä ikonimaalausryhmä ja kuka sitä opettaa. Seurakuntien ikonimaalausopettajat ovat yleensä alansa asiantuntijoita, työhönsä syvällisesti perehtyneitä ja siihen hengellisesti suhtautuvia henkilöitä. Tällaiselta maalarilta ikonin hankkiessaan tietää sen olevan niin materiaaliteknisesti kuin hengellisestikin ”raitis” teos.
Kuva: Ari Koponen
Kuva: Erkki Petsalo
Ikoni kodissa
Venäläisen ja karjalaisen perinteen mukaan ikonit ripustetaan kotona itänurkkaan. Itä, auringonnousun eli valon voittamisen ilmansuunta on vakiintunut rukoussunnaksi. Myös kirkossa rukoillaan itään päin, alttari kun on suunnattu kyseiseen ilmansuuntaan.Ikonit voidaan ripustaa myös muualle kuin nurkkaan, kunhan ne ovat omalla rauhallisella paikallaan, eivätkä joudu kilpailemaan huomiosta muun taiteen, tai vaikkapa television kanssa.Ikonit on tapana ripustaa hieman katsekorkeutta ylemmäs, jotta katsomme ikoniin kuvattua henkilöä ”ylöspäin”. Jos kodissa on useita ikoneita, ovat Kristuksen ja Jumalanäidin ikonit kotialttarin keskiössä ja muiden pyhien ikonit sommiteltuna niiden ympärille.
Kotialttari, rukousnurkkaus on kodin sydän. Esim. lapsiperheissä arki saattaa olla hektistä ja yhteisen, tai edes yksityisen rukousajan löytäminen päivittäin voi olla haasteellista. Silloin hetken pysähtymiset, lyhyet rukoushuokaukset kotialttarin edessä sekä lampukan pienen rukoustulen vaaliminen pyhän läsnäolon merkkinä kannattelevat arjen pyhittämisessä. On tärkeää, että myös lapset otetaan mukaan näihin hetkiin, jotta hekin oppivat jo pienestä pitäen kohtaamaan pyhyyden ja levähtämään siinä.
Teksti:Antti Narmala
Suomen ortodoksisen kirkon konservaattori, ikonimaalauksen opettaja, Valamon opisto
Kuva: Larissa Qvintus-Petsalo