Aluksi

Seuraavassa tarkastelen mitä meille säilynyt lähdeaineisto kertoo katekumeenien ja vastakastettujen kristittyjen opetuksen järjestämisestä varhaisen kirkon aikana. En tavoittele kokonaisvaltaista historiallista esitystä, vaan keskityn hahmottelemaan yleistä linjaa. Näin esiin piirtyvästä varhaisesta käytännöstä nostan pohdintaan teemoja ja käytänteitä, joilla uskon olevan käyttöä kirkon katekumeeniopetukselle nykyajassa.

Kaste, siihen liittyvä mirhavoitelu ja ehtoollinen ovat toimituksia, joiden kautta alusta asti on liitytty kirkkoon eli Kristuksen seuraajiin. Näiden niin kutsuttujen initiaatiomysteerien yhteyteen on perinteisesti kuulunut opetusta kristinuskon perustotuuksista, kristittynä elämisestä ja myös itse toimituksista, joiden kautta astutaan kristillinen uskoon.

Ihmisestä, joka on kirkon opetuksen, liturgisen elämän ja seurakuntayhteyden piirissä mutta ei kuitenkaan vielä kirkon jäsen, käytetään nimitystä katekumeeni. Termin taustalla on kreikan kielen opettamista tarkoittava verbi κατηχέω. Kristillisessä kontekstissa, se on vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan kristillisestä uskosta opettamista. Sitä käytetään myös tarkoittamaan oppilaan rooliin astumista, siis katekumeeniksi ottamista tai ryhtymistä. Suomeksi katekumeeni kääntyy luontevimmin muotoon opetettava.

Jo varhain vakiintunut järjestelmä

Keisari Konstantinos Suuren (k. 337) myötä kristinuskon asema kreikkalais-roomalaisessa maailmassa muuttui radikaalisti: vainotusta ja yhteiskunnan marginaalissa olevasta kirkosta tuli Rooman valtakunnassa julkinen, hyväksytty ja useille ihmisille myös tavoiteltava. Tämän niin kutsutun konstantinolaisen käänteen myötä kirkko kohtasi aiempaa suuremman määrän kirkon elämän yhteyteen hakeutuvia ihmisiä. Miten kirkko järjesti yhteyteensä pyrkivien ihmisten opettamisen? Minkälaisia käytänteitä kirkon yhteyteen ottamiselle muodostui?

300–400-luvuilta tunnetaan suhteellisen runsaasti aineistoa, joka kertoo katekumeeniopetuksen käytänteistä ja sisällöistä tilanteessa, jossa yhä useampi ihminen tunsi halua tulla kirkon piiriin. Kirkossa oli toki annettu järjestelmällistä kasteopetusta kolmella vuosisadalla ennen keisari Konstantinosta. Vallitsevan vakiintuneen käsityksen mukaan kirkossa uskotaan olleen ”alusta alkaen” huomattavan yhdenmukainen järjestelmä, joka on tunnettu samanlaisena lähestulkoon kaikkialla Välimeren ympäristön ja Lähi-idän perinteisillä kristillisillä alueilla aina Galliasta Palestiinaan ja Armeniasta Etiopiaan.

Katekumeenien opetussuunnitelma ensimmäisinä vuosisatoina

Katekumeeniopetuksen rungon muodosti ilmeisesti uskon ydinkappaleiden ja kristillisen elämän systemaattinen opetus, joka tapahtui kirkon rukouselämän yhteydessä.

Prosessi ajoittui 40-päiväiseen Suureen paastoon. Se huipentui pääsiäislauantaina, jolloin kirkkoon liittyjät saateltiin rukousten ja liturgisten toimitusten kautta kasteelle. Kasteen ja sen yhteydessä toimitetun mirhavoitelun kautta katekumeenit otettiin kirkon yhteyteen. Yhteyden sinettinä oli osallistuminen pääsiäisliturgiassa ehtoolliseen täysivaltaisena kristittynä. Opetus jatkui vielä pääsiäisviikolla, jolloin käsiteltiin teemoja, joiden katsottiin soveltuvan mysteerien osallisuudessa ravitulle ”vastavalistettujen” kristittyjen hengelliselle ymmärrykselle.

Vaikka yllä kuvattu järjestelmä näyttää vallinneen kristikunnan kirkollisissa keskuksissa 300–400-luvuilla, mallin historialliseen kattavuuteen on suhtauduttava epäröiden. Uusimman tutkimuksen pohjalta onkin perusteltua olettaa, että kuvatunkaltainen järjestelmä on seurausta konstantinolaisen käänteen jouduttamasta yhdenmukaistamisen kehityksestä. Järjestelmä pohjautui olemassa oleviin katekumeeniopetuksen perinteisiin.

Vaikka varhaisemmilla käytänteillä ei ollut yhdenmukaista muotoa, katekumeeniopetuksen periaatteellinen rakenne on kautta aikain ollut yhtenäinen. Keskeisiä aineksia ovat opetus ja uskon tunnustaminen sekä kasteen ja ehtoollisen kautta tapahtuva liturgisen yhteisön täyteen jäsenyyteen tuleminen. Ajassa ja paikassa on ollut vaihtelua esimerkiksi siinä, mikä opetuksen teologinen ja hengellisen sisältö oli, kuinka pitkään katekumeenikausi kesti ja minä ajankohtina kirkon yhteyteen liityttiin. Pääsiäisen ohella joulu, teofania (eli loppiainen) ja helluntai ovat vanhoja kastepäiviä. Paikallisia variaatioita näyttää olleen runsaasti myös liittymisprosessin vaiheisiin kuuluvissa liturgisissa toimituksissa.

Kastakaa ja opettakaa

Selvää on, että opettaminen ja kirkon yhteyteen ottaminen on kirkossa alusta alkaen liitetty toisiinsa. Tämä ilmenee jo lähetyskäskyssä, jossa Kristuksen seuraajaksi tullaan ottamalla vastaan kaste sekä kristillisestä uskosta ja elämästä annettu opetus. Ajatus opetuksesta kasteeseen johtavan prosessin osana tulee Uudessa testamentissa esille apostoli Filippoksen ja etiopialaisen hoviherran kohtaamisessa (Ap.t. 8: 26–39). Miehet ryhtyvät keskustelemaan kirjoitusten oikeasta tulkinnasta, olihan hoviherra parhaillaan lukemassa profeetta Jesajan profetiaa. Filippoksen kysymys, ”sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?” ilmaisee oivallisesti mikä on kristillinen katekumeeniopetuksen tavoitteena: oikea ja täysi ymmärrys Jumalan ilmoituksesta.

Hoviherralla oli aito kiinnostus Jumalan sanan oikeaan ymmärtämiseen, muttei neuvojaa, joka olisi avannut asioiden merkityksen. Kun Filippos ryhtyy selittämään miehelle profeetan tekstiä, hän tarjoaa tulkinta-avaimeksi Kristus-keskeistä lukutapaa. Tämä Uuden testamentin teksteissä (etenkin apostoli Paavalilla ja evankeliumeissa) esiintyvä Vanhan testamentin kirjoitusten tulkintaperinne edustaa alkuperäisintä kristillistä raamatunselitystä. Se on keskeisessä asemassa myös apostolien ajan jälkeisessä katekumeeniopetuksessa – aina meidän päiviimme asti.

Katekumeeniopetuksen näkökulmasta apostolin ja hoviherran kohtaamisessa huomio kiinnittyy uskontunnustukseen, jonka hoviherra lausuu ennen kuin hän ottaa vastaan kasteen. Filippos asettaa kasteen ehdoksi kokosydämisen uskon Kristukseen. Hoviherra vakuuttaa uskon todeksi omalla kohdallaan sanoen: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” Kirkon käytännössä julkinen uskon tunnustaminen on erottamaton osa kastetoimitusta. Uskonvakuutusta edellytetään silloinkin, kun ortodoksiseen kirkkoon liitytään mirhavoitelun kautta.

Uuden testamentin tekstit eivät juuri kerro siitä, minkälaisia käytänteitä lähetyskäskyyn sisältyvä opetusvelvoitteen noudattaminen synnytti. Emme myöskään tiedä, mitä muita toimituksia Kristuksen seuraajiin liityttäessä kasteen lisäksi mahdollisesti oli.

Sen sijaan Uusi testamentti tarjoaa runsaasti tietoa siitä, mitä kasteen katsottiin merkitsevän: uudestisyntymistä (Joh. 3:5; Tiit. 3:5-7), syntien anteeksi saamista ja Pyhän Hengen voitelua (Ap.t. 2:28; 1. Kor. 6:11; 2. Kor. 1:21–22; 1. Joh. 2:20, 27), vanhan ihmisen hylkäämistä ja pukeutumista Kristukseen (Gal. 3:27; Kol. 3:9–10), osallisuutta Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen siunauksiin (Room. 6:3–11; Kol. 2:12–15), liittymistä kristilliseen yhteisöön eli Kristuksen ruumiiseen (1. Kor. 12:13; Apt. 2:42).

Katekumeeniopetus varhaisimmissa lähteissä

Ensimmäisiin Uuden testamentin ulkopuolisiin kirkon elämästä kertoviin lähteisiin lukeutuu nimellä Didakhe tai Apostolien opetuksena tunnettu kirjoitus. Vuoden 100 paikkeilla oletettavasti Syyriassa syntyneessä tekstissä kuvataan kasteen toimittaminen, jota edeltää paastoaminen ja opetukseen osallistuminen. Didakhen tiivis kuvaus ei tarjoa tietoa kasteelle valmistautumisen pituudesta tai siihen kuuluvan opetuksen sisällöistä. Kristityksi tulemisen ehtoina ovat silti selvästi liittyminen kristilliseen uskoon ja sen mukaiseen elämään.

Justinos Marttyyrin (k. n. 165) 150-luvulla Roomassa kirjoittamassa tekstissä katekumeeniprosessin käytänteet tulevat jo hieman laajemmin esiin. Justinos kuvailee kirkon yhteyteen ottamista seuraavasti:

Kaikki, jotka vakuuttuvat ja uskovat meidän lausumamme ja opettamamme asiat tosiksi sekä lupaavat sitoutuvansa elämään oppimme mukaan, opetetaan rukoilemaan ja paastoten pyytämään anteeksiantoa aikaisemmin tehdyistä synneistä, ja me rukoilemme ja paastoamme heidän kanssaan. Sen jälkeen viemme heidät paikkaan, jossa on vettä. Siellä he syntyvät uudesti samalla tavalla, jolla me itsekin olemme uudestisyntyneet. Sitten heidät pestään vedessä Jumalan, kaiken Isän ja Valtiaan, Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen sekä Pyhän Hengen nimeen. (Ensimmäinen apologia 61:2-3)

Kastetoimitukseen painottuvassa katkelmassa viitataan kastetta edeltävään katekumeenivaiheeseen. Sen aikana kirkkon yhteyteen hakeutuvalle opetettiin kristillisen rukouksen käytänteet ja uskon sisällöt. Valmistautumisaikaan kuului myös askeettisessa elämässä harjaantuminen sekä katumuksen kautta tapahtuva eletyn elämän kohtaaminen kristillistä elämänvaellusta aloitettaessa.

Varhaisen katekumeenikäytänteen elementit ja niiden kirjo piirtyy tarkemmin esiin 200-luvulta peräisin olevissa lähteissä. Syyriassa kirkkoon liittymisen ajankohtana näyttää olleen Kristuksen kasteen juhla eli teofania (6. tammikuuta). Egyptissä puolestaan kyseisen juhlan aikana tapahtui katekumeeniksi listautuminen. Silloin myös alkoi 40-päiväinen opetus, joka päättyi jo ennen pääsiäistä tapahtuvaan kastamiseen. Katekumeenikauteen liittyvien liturgisten toimitusten runsaus ilmenee Tertullianuksen (k. n. 225) teksteissä, joissa hän kuvailee oman aikansa pohjoisafrikkalaista käytäntöä. Hänen mukaansa paastot, rukouksessa valvominen, useaan otteeseen tapahtuva Saatanan kieltäminen ja kristillisen uskon tunnustaminen rytmittivät valmistautumista.

Apostolinen traditio

Valmistautumisen vaiheiden ja niihin liittyvien toimitusten moninaisuudesta antaa hyvän kuvan Hippolytoksen nimeen liitetty Apostolinen traditio. Noin vuodelta 215 peräisin oleva, mutta joitain myöhempiä täydennyksiä sisältävä teksti kuvaa laajasti tuolloisen Rooman seurakunnan keskeisiä toimintoja, myös katekumeeniopetusta. Kirkon yhteyteen ottamista edelsi kolme vuotta kestävä katekumeenikausi. Tähän jaksoon Apostolinen traditio sijoittaa opetuksen ja Tertullianuksen mainitsemat käytänteet. Valmistautumisessa koitti uusi vaihe, kun opetuksessa olleet määräajanpäättyessä lopulta aloittivat varsinaisen kasteelle valmistautumisen. Tässä yhteydessä tapahtui myös virallinen katekumeeniksi ottaminen, jolloin kirkon yhteyteen pyrkivät tekivät selkoa elämäntavastaan ja kristityksi ryhtymisen motiiveista.

Apostolinen traditio kuvailee seikkaperäisesti Suurena lauantaina tapahtunutta kirkon jäseneksi ottamista. Pääsiäistä edeltävällä viikolla katekumeenit osallistuivat kasteeseen valmistaviin toimituksiin (mm. eksorkismit eli pahan karkottaminen). Varsinainen kastaminen tapahtui ulkona elävässä vedessä. Kastamisen jälkeen vastakastetut kulkivat saatossa kirkkoon mirhavoitelua varten. Lopuksi seurakuntayhteisö otti heidät pyhän suunannon (suudelman) kautta täysivaltaisina kristittyinä liturgiseen yhteyteensä, ja he osallistuivat ensimmäistä kertaa ehtoolliseen muiden kristittyjen mukana.

Katekumeeniopetus ja mystagogia

Apostoliselta ajalta juontuvan katekumeeniopetuksen käytäntö on synnyttänyt erityisen kristillisen julistuksen lajityypin: katekeettisen opetuksen. Kirkon yhteyteen hakeutumassa olevat ihmiset muodostivat selkeästi rajatun kohderyhmän, jolle suunnatun opetuksen tavoitteet ja sisällöt määrittyivät luontevasti kirkon jäsenyyteen johdattamisen kannalta luovuttamattomaksi mielletystä aineksesta. On siis sangen helppoa rajata kristillisen historian aarrearkusta erillinen katekumeeniopetuksessa käytetty ja siitä kertova aines.

Useilta kirkkoisiltä tunnetaan katekumeeniopetuksessa pidettyjen opetuspuheitten sarjoja. Näistä maineikkaimmat ovat Jerusalemin piispan Kyrilloksen (k. 386) 300-luvun puolivälistä peräisin olevat katekeettiset puheet. Hänen puheensa koostuvat kolmesta osasta. Ensimmäisenä on prokatekeesi eli aloituspuhe, joka on pidetty pääsiäistä edeltävän 40-päiväisen kasteelle valmistautumisen alussa. Toisen osan muodostavat varsinaiset opetuspuheet kasteelle valmistautuville (18 kpl). Ne on pidetty pääsiäistä edeltävinä viikkoina. Kokonaisuuden päättää viiden mystagogisen opetuspuheen sarja.

Toisin kuin katekumeeneille osoitetuissa puheissa, mystagogiassa on kyse kirkon jäsenyyteen jo otetuille annettavasta opastuksesta. Perinteisesti – kuten Kyrilloksella – mystagogia painottuu selittämään kirkon yhteyteen tulemisen kannalta keskeisiä initiaatiotoimituksia eli kastetta, mirhavoitelua ja ehtoollista.

Opetuksella pitkä perinne

Kyrillos Jerusalemilainen piti mystagogiset puheensa todennäköisesti pääsiäisviikolla. Kolmessa ensimmäisessä puheessaan hän käsittelee kastetta (Saatanasta luopumista, varsinaista kastetoimitusta ja kastetta seurannutta mirhavoitelun mysteeriä). Neljännessä ja viidennessä puheessa hän selittää ehtoollisen merkitystä ja liturgian toimittamista. Ortodoksisen kirkon kastetoimitusta ja ehtoollisliturgiaa tunteva nykylukija voi Kyrilloksen tekstin äärellä hämmästellä kuvaileeko kirjoittaja todella 300-luvun Jerusalemin eikä 2010-luvun Iisalmen tai Espoon seurakuntatodellisuutta; niin samankaltaisina traditio on nämä kirkon keskustoimitukset säilyttänyt Kyrilloksen päivistä aina omaan aikaamme asti.

Kyrilloksen ohella tunnetuimpiin katekumeeniopettajiin lukeutuu Milanon piispa Am-brosius (k. 397). Antiokiassa pappina toimineelta Johannes Krysostomokselta (k. 407) on myös säilynyt 380-ja 390 -luvun taitteesta sekä kasteeseen valmistautuville katekumeenikauden eri vaiheissa pidettyjä puheita että pääsiäisviikolla vastakastetuille kristityille annettua opetusta. Augustinukselta (k. 430) ja Theodoros Mopsu-estialaiselta (k. 428) tunnetaan samoin laajahkosti puheita, joita he ovat pitäneet katekumeeneja opettaessaan. Mainittujen kirkkoisien puheista syntyy pitkälti se yleiskuva katekumeeniopetuksen muodosta 300 – 400 -luvuilla, johon edellä on viitattu. Katekumeeni-instituution merkkejä ja vaikutusta on luonnollisesti säilynyt monin paikoin muussakin kuin suoraan katekumeeniopetukseen liittyvässä aineistossa.

Katekumeeni-instituutio hiipui 600-luvulle tultaessa, osittain sen tehokkuudesta johtuen: Roomasta oli ainakin näennäisesti tullut kristillinen valtakunta ja lapsikastekäytäntö oli syrjäyttänyt aikuisiällä kirkkoon liittymisen. Mystagogisen opetuksen traditio kuitenkin säilyi. Kirkon jäsenille suunnatussa julistuksessa ortodoksisessa kirkossa painottuu edelleen toistuva palaaminen kirkon elämässä keskeisiksi koettujen mysteerien merkitykseen. Niiden kautta kristillisen uskon ja elämän syvimmät totuudet tuodaan liturgisesti ja kokemuksellisesti painotettuina toistuvasti kirkon jäsenten omaksuttaviksi.

Katekumeeniajan vaiheittaisuus ja liturginen yhteisöllisyys

Varhaisessa aineistossa näkyvä jaottelu katekeettiseen ainekseen kirkkoon liittymisen edellä ja mystagogiseen opetukseen liittymisen jälkeen osoittaa kirkkoon liittymisen prosessimaisuuden. Kyseessä on vaiheittain etenevä matka yhteisön ulkokehältä sen täysjäseneksi, oppilaan roolista ”aikuiseksi” uskovaksi, jonka paikka on kirkon elämän ytimessä keskeisimmiksi koettujen toimintojen ja seurakuntayhteyden osallisuudessa.

Katekumeenikauden prosessi on samanaikaisesti ajallinen ja hengellinen. Lähteissä mainitut aikamääreet – kolme vuotta, 40 päivää, Suuri viikko – osoittavat, että kirkossa on ymmärretty ihmisen sisäisen hengellisen kasvun ja kehittymisen vaativan aikaa. Pääsääntöisesti kristityksi kääntyminen tai ortodoksisen kirkon jäsenyyteen tuleminen ei voi tapahtua yhtäkkisesti. Ajassa vaiheittain etenevä matka kirkon yhteyteen tukee sekä ihmisen hengellistä kypsymistä että mysteerien osallisuuden kautta tapahtuvaa täysivaltaista kristillisen elämän vastaanottamista.

Sisäisellä hengellisellä prosessilla on näkyvät ulkoiset ajassa ja paikassa todentuvat ilmaukset. Vanhastaan katekumeenistatus näkyi kirkkotilassa konkreettisesti, kun katekumeenit seisoivat palveluksissa tietyssä osassa kirkkosalia. Heidän osallistumisensa yhteiseen rukoukseen oli rajoitettua. Selkeimmin tämä raja näkyi ehtoollisliturgiassa, josta katekumeenit poistuivat kirjoitusten lukemisen ja opetuspuheen jälkeen ennen varsinaisen ehtoollisrukouksen alkua. Ortodoksisen kirkon liturgia jakaantuu edelleen niin kutsuttuun opetettavien liturgiaan ja uskovaisten liturgiaan. Vaikka katekumeenien läsnäoloa liturgiassa ei nykypäivänä rajoitetakaan, on palveluksen kaavassa edelleen muistutus historiallisesta taitekohdasta. Opetettavien liturgian lopussa pappi (tai diakoni) huudahtaa: ”Ovet, ovet!” Huudahduksella ilmoitettiin ovenvartijalle, että katekumeenien oli poistuttava, eikä sisälle enää saanut laskea ehtoollisyhteyden ulkopuolella olevia.

Katekumeenit olivat osa seurakuntayhteisöä

Vaikka katekumeenit olivat sakramenttiyhteyden ulkopuolella, heitä ei kuitenkaan ollut erotettu seurakuntayhteydestä. Katekumeenijärjestelmästä kertovissa dokumenteissa korostuukin yhteisöllisyyden ajatus: katekumeenit ovat kirkon elämän osallisuudessa. Heidät esimerkiksi huomioitiin liturgian rukouksissa. Liturgiassa on edelleen opetettavien ektenia, jonka lopussa katekumeeneja kehotetaan kumartamaan päänsä. Ekteniassa anotaan muun muassa, että Herra opettaisi ”heitä totuuden sanalla”, ”avaisi heille vanhurskauden evankeliumin” ja ”yhdistäisi heidät pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon”.

Suuren paaston asema erityisenä kirkkoon liittymiseen valmistautumisaikana näkyy edelleen siinä, että paaston puolivälistä alkaen ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiassa luetaan erityinen valistukseen eli kasteelle valmistautuvien ektenia. Anomusten kohteena ovat luonnollisesti nykyajan katekumeeneista myös ne, jotka ovat liittymässä ortodoksiseen kirkkoon voitelun kautta. Ekteniassa anotaan, että Herra tekisi katekumeenit ”otollisiksi saamaan oikeaan aikaan uudestisyntymisen peson, syntien anteeksiannon ja katoamattomuuden puvun”, ”lahjoittaisi heille uskon täydellisyyden” sekä ”lukisi heidät pyhään ja valittuun laumaansa”. Anomuksiin liittyvässä papin rukouksessa kirkon yhteisöllinen huolenpito tulee ilmaistuksi seuraavin sanoin:

Herra, valista kasvosi pyhään valistukseen valmistautuneille, jotka halajavat puhdistaa päältään synnin saastaisuuden. Valaise heidän ymmärryksensä, lujita heidät uskossa, vahvista toivossa ja tee täydellisiksi rakkaudessa. Tee heidät meidän sielujemme lunnaaksi itsensä antaneen Kristuksen kunniallisiksi jäseniksi. Sillä Sinä olet meidän valistuksemme ja Sinulle, Isä, Poika ja Pyhä Henki, me ylistystä kohotamme nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

Kirkon jäsenyys on osallisuutta jumal-inhimillisen yhteisön elämään. Näin yhteisöllisyys aukeaa suhteeksi sekä Jumalaan (joka kristillisen uskon mukaan itsekin on yhteisöllinen!) että ihmisiin. Kirkon olemuksesta kumpuava yhteisöllisyys on aidosti ja konkreettisesti nähtävissä varhaisessa käytännössä, jonka mukaan katekumeenit liittyivät kirkkoon samanaikaisesti yhtenä ryhmänä – ja että koko seurakuntayhteisö, ei vain pappi, otti heidät vastaan.

Katekumeeniopetuksen sisältö

Katekumeeniopetuksen sisällössä on nähtävissä kolmenlainen painotus. Yhtäältä kyse on kristillisen opin selittämisestä, toiseksi uskonmukaisen elämän opetuksesta ja kolmanneksi kirkon mysteerien eli sakramentaalisen elämän keskustoimitusten selityksestä. Näin syntyvä uskon, kristillisen elämän ja kirkon liturgisen toiminnan yhteys esitetään yhtenä kokonaisuutena, jonka varaan rakentuu terve ja eheä kristillinen identiteetti.

Jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttava uskontunnustus on alun perin ollut nimenomaan kastetunnustus. Uskontunnustusta tarkoittava kreikan kielen sana symbolon juontuu yhteen liittämistä tarkoittavasta verbistä συμβάλλω. Uskontunnustus onkin kristillisen uskon perusteiden yhteenveto, jossa keskeiset opinkappaleet on ilmaistu kootusti, napakassa muodossa. Varhaisessa katekumeeniopetuksessa uskonkappaleita käsiteltiin systemaattisesti järjestyksessä, joka on uskontunnustuksen tekstistä tuttu meillekin. 

Johannes Krysostomoksen opetuspuheitten pohjalta voidaan sanoa, että 300-luvun lopun Antiokiassa katekumeeniopetuksen sisältö painottui seuraavasti:

1. Kastetunnustuksen (eli uskontunnustuksen) sisältö

2. Herran rukous

3. Pelastushistorian vaiheet (luominen, lankeemus, valitun kansan vaiheet ja lupaus Messiaasta, profeetallisten ennustusten täyttymys Kristuksessa ja kirkon todellisuudessa)

Apostoli Filippoksen esikuvallisuus näkyy katekumeeniopetuksessa kertovissa lähteissä siinä, että opetuksen opillinen sisältö perustellaan niissä raamatullisella aineistolla – onhan kirkon usko nimenomaan raamatullista uskoa.

Kaste, voitelu ja ehtoollinen

Raamatun lisäksi opilliset asiat kytkettiin kirkon liturgiseen elämään. Pelastushistorian teemat oli luonteva nivoa opetukseen mysteereistä. Erityisesti korostuivat kirkkoon liittymisen kannalta keskeiset toimitukset: kaste, voitelu ja ehtoollinen. Jumalan pelastavan armon uskottiin vaikuttavan niissä samoin kuin pelastushistorian konkreettisissa tapahtumissa – ristillä Golgatalla, Pyhän Hengen laskeutuessa opetuslasten päälle helluntaina tai ehtoollista jerusalemilaisessa yläsalissa asetettaessa. Initiaatiomysteereissä katekumeenit saatettiin Kristuksen sovitustyön piiriin, jolloin Kristuksen pelastustyön siunaukset tulivat heidän henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Kyrillos Jerusalemilaisen sanoissa nähdään, kuinka opetus uskon sisällöistä ja sakramentaalinen initiaatio kohdistuivat toinen toisiinsa:

Oi outoa ja ihmeellistä asiaa: emmehän me todella ole kuolleet eikä meitä todella ole haudattu emmekä todella ristiinnaulittuina ole nousseet ylös, vaan kuvauksellisesti, mikä kuitenkin on todellisesti pelastus. Kristus naulittiin todella ristiin, Hänet haudattiin todella ja Hän nousi todella ylös. Kaikki tämä on meille lahjoitettu, niin että kuvatessamme Hänen kärsimyksiään tulisimme niistä osallisiksi ja totisesti voittaisimme pelastuksen.

Katekumeeniopetus tähtäsi sen uskon ymmärtämiseen, johon kirkkoon liityttäessä julkisesti tunnustaudutaan. Historiallisesti (sen enempää kuin nytkään) kyse ei siis ollut syventävistä teologisista opinnoista, vaan yksinkertaisesta perusasioiden selittämisestä ja opastuksesta kristillisen uskon käytännölliseen toteuttamiseen. Oletuksena oli, että opetukseen osallistuvilla ei ollut aiempaa tietoa kristillisestä uskosta ja elämästä. Siksi kristillisen arvomaailman ja moraaliopetuksen teemat olivat kiinteä osa katekumeeniopetusta.

Kokonaisvaltainen elämä

Elämä kristittynä ei tarkoita vain sisäistä vakaumusta tai oppirakennelmaan sitoutumista. Kyse on kokonaisvaltaisesta elämisestä ja toimimisesta tavalla, jossa usko läpäisee koko elämäntodellisuuden. Kristityn kutsuna on iloita elämästä ja pyhittää se. Tämän kutsumuksen toteuttaminen merkitsee, että sen mukaan myös aidosti toimitaan elämän asetelmissa. Tästä seuraa, että kristilliseen elämään liittyy tiedostava rajankäynti oikean ja väärän, hyvän ja pahan, tavoiteltavan ja kartettavan, puhtaan ja synnillisen välillä.

Kirkkoon liittymisen monet motiivit

Kristillisen uskon, elämäntavan, arvojen ja etiikan opettaminen ja omaksuminen on vaativa tehtävä. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että usko ja sen mukainen elämän liittyvät ihmisen identiteetin, olemuksen ja persoonan syviin kerroksiin, joissa tapahtuvat muutokset vaativat kypsyttelyä ja aikaa. Katekumeeniopetuksen haastavuutta lisää se, että kirkon yhteyteen hakeutuvan ihmisen motiivit eivät välttämättä ole yksinomaan tai edes lainkaan hengellisiä. Katekumeeneista kertovat varhaiset lähteet paljastavat, että Kristukseen liittyminen ja kristillisen elämäntavan omaksuminen ei kenties ollutkaan tärkein syy, kun harkittiin kirkkoon liittymistä. Kulttuuriset, eksistentiaaliset, sosiaaliset, käytännölliset ja monet muut ei-uskonnolliset motiivit esiintyivät uskonkysymysten rinnalla.

Ortodoksiseen kirkkoon liittymistä tämän päivän Suomessa pohtivilla on myös monenlaisia motiiveja. Heidän joukossaan on esimerkiksi niitä, jotka ovat havahtuneet oman sukunsa katkeamassa olevan tai mahdollisesti jo katkenneen ortodoksisen perinteen arvolle. Monia puhuttelee jumalanpalveluksen estetiikka. Osa hakeutuu ortodoksisuuden piiriin protestina jotakin toista kristillistä yhteisöä, uskontoa tai ideologiaa kohtaan. Rakastuminen ortodoksiin ei myöskään ole täysin tuntematon motiivi. Joitakin vuosia sitten elokuvassa Kreikkalainen naimakauppa popularisoitu romanttinen vaikutin tunnettiin jo 300-luvulla, kuten Kyrillos Jerusalemilaisen sanoista voimme lukea:

Ette ehkä itsekään tiedä miksi olette tulleet, saatikka minkälaiseen verkkoon olette joutuneet. [ – – ] Olette ehkä tulleet tänne viehättävän naisen tai miehen houkuttelemana, mutta jääneetkin kirkon verkkoon.

Vanhastaan katekumeeniopetuksessa ei torjuttu ihmisiä, joilla on ”väärä” motiivi kristityksi tulemiselle. Sitä ei nähty esteeksi aidon uskon syntymiselle ja havahtumiselle kristillisen elämän syvän merkityksen oivaltamiseen. Motiivien selkiytymisen ja hengellisen kypsymisen hitaus lienevät keskeisiä syitä sille, että katekumeenikausi saattoi varhaisina vuosisatoina kestää vuosikausia.

Katekumeenit kanonisessa aineistossa

Katekumeenit muodostivat oman erityisen ryhmänsä kirkon elämässä. Siksi on luonnollista, että heidät mainitaan kirkon elämää säätelevissä ja ohjaavissa säännöissä eli kanoneissa. Kanonit osoittavat, että katekumeenien kohdalla rajanvetoa kirkon ja sen ulkopuolisen todellisuuden välillä ei tehty jyrkästi. Vaikka katekumeenit eivät olleet kirkon sakramentaalisen elämän yhteydessä, ajateltiin heidän silti jo periaatteessa olevan kirkon sisällä vaikkakin vajaavaltaisina. Niinpä kanonisen perinteen käsitteistössä heitä saatettiin jo nimittää kristityiksi. Näin on esimerkiksi Konstantinopolin toisen synodin (381) 7. säännössä, jossa ilmaistaan myös katekumeeniprosessin vaiheittaisuus:

Ensimmäisenä päivänä tunnustamme heidät kristityiksi, toisena kateku–meeneiksi, sitten kolmantena päivänä manaamme heistä pois pahan hengen [ – – ] ja sitten opetamme heitä antaen heidän oleskella kirkossa ja kuunnella pyhiä kirjoituksia, ja sitten vasta kastamme heidät.

Tämän säännön mukaan kristityiksi kutsuttiin niitä, jotka ovat ilmaisseet halunsa liittyä kirkkoon. Uskovia heistä tuli kuitenkin vasta kasteen kautta, kirkon yhteiseen elämään ja uskoon täysivaltaisen osallistumisen seurauksena. Tässä näkyy olennaisen tärkeä jaottelu, joka ilmentää kristillisen uskon ja kristittynä olemisen yhteisöllistä luonnetta: uskon voi ottaa vastaan vain kirkon yhteydessä. Elämä uskovana kristittynä tarkoittaa yhteisen uskon ja yhteisen elämän jakamista. Halu tuohon yhteyteen astumiseen oikeuttaa kristityn nimeen, mutta ei vielä mahdollista uskon täyteyttä – toisin sanoen elävää omakohtaista yhteyttä kirkon Päähän, Jeesukseen Kristukseen. Se on mahdollista vain hänen ruumiinsa jäsenenä.

Useimmat harhaoppiset (kuten areiolaiset, joiden kolminaisuusoppi ei ollut Nike-an kirkolliskokouksessa v. 325 määritellyn tunnustuksen mukainen) otettiin kirkon yhteyteen pelkän voitelun, ei siis välttämättä kasteen kautta. Trullon konsiilin (691) 95. säännön mukaan voitelun kautta tapahtuva yhteyteen ottaminen edellytti ensin sanallista tai kirjallista kirkon vastaisista käsityksistä luopumista. Myönteisesti ilmaistuna tämä tarkoittaa kirkon koko uskoon sitoutumista. Niinpä meillä Suomessakin käytössä oleva juhlallinen ja julkinen uskon tunnustaminen kirkkoon liittymisen yhteydessä ja sitä edeltäviin kysymyksiin vastaaminen täyttää kanonin vaatimuksen. Uskon tunnustamisen jälkeen toimitetaan voitelu, joka kyseisen säännön kuvauksessa tapahtuu seuraavasti:

…ensiksi sivellen pyhällä voiteella heidän otsansa, silmiään, sieraimiaan, suutaan ja korviaan, ja sinetöidessämme heidät me sanomme ”Pyhän Hengen lahjan sinetti.”

Kaste, voitelu ja uskon julkinen tunnustaminen ovat perinteisiä kirkkoon ottamisen käytänteitä, joita on sovellettu tapauskohtaisesti kirkon yhteyteen liitettävien kohdalla heidän uskonnollisesta taustastaan riippuen. Kanoninen perinne tarjoaa kolme ortodoksiseen kirkkoon liittymisen tapaa:

1) kasteen kautta otetaan yhteyteen ne, joiden yhteisöissä ei tunnusteta uskoa Kolminaisuuteen, eikä tunnusteta tai toimiteta kastetta kirkon tunnustamassa muodossa

2) voitelun kautta otetaan yhteyteen ne, jotka on kastettu Kolminaisuuden nimeen, mutta joiden yhteisöissä ei ole voitelun mysteeriä eikä kirkon tunnustamaa pappeutta

3) uskon tunnustamisen kautta otetaan yhteyteen ne, jotka on kastettu Kolminaisuuden nimeen ja joiden yhteisöissä on voitelun mysteeri

Suomalaisessa nykytilanteessa voidaan ongelmitta toimia johdonmukaisesti kanonisen perinteen tarjoamien vaihtoehtojen mukaan. Suurin osa ortodoksiseen kirkkoon liittyjistä on kastettu jossakin toisessa kristillisessä yhteisössä Kolminaisuuden nimeen. Silloin kanonisen perinteen vaihtoehdoista voitelu on perinteen valossa oikea, pätevä ja riittävä toimitus.

Aikuiskasteen kautta ortodoksisen kirkon yhteyteen otettavien määrä on maassamme oletettavasti kasvussa. Pääkaupunkiseudulla syntyvistä lapsista enää noin puolet kastetaan jossakin kristillisessä kirkossa tai yhteisössä. Tästä voidaan päätellä, että katekumeenien joukossa on jatkossa yhä enemmän ihmisiä, joilta tyystin puuttuu kristillinen tausta. Tämän seurauksena varhainen aikuiskastekäytäntö tulee siis yleistymään Suomen ortodoksisessa kirkossa. Kolmantena mainittu uskon tunnustamisen kautta tapahtuva liittyminen tulee kysymykseen (niin historiallisesti kuin edelleenkin), kun liittyjä astuu ortodoksisen kirkon yhteyteen roomalaiskatolisen kirkon tai niin kutsuttujen orientaalisten ortodoksien, kuten etiopialaisten ja koptien, piiristä.

Hyvien käytänteiden perintö

Katekumeenijärjestelmän historiasta syntynyttä kuvaa vasten on mahdollista arvioida nykypäivän katekumeeniopetusta ja sen käytänteitä. Varhaisten vuosisatojen ja meidän aikamme välillä vallitsee kirkkoon liittymisen keskeisissä toimituksissa (kaste, voitelu ja ehtoollinen) turvalliselta tuntuva yhdenmukaisuus. Initiaatiomysteerit ovat liturgisten käytänteiden tasolla pysyneet lähes muuttumattomina.

Menneisyyden ja nykyajan välinen yhteys tai suoranainen yhdenmukaisuus ei rakennu pelkästään toimitusten muodon varaan. Varhaisen katekumeeniopetuksen periaatteet sekä teologiset ja hengelliset sisällöt ovat pitkälti samat, joiden perustalta Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnissa nykyään järjestetään opetusta kirkkoon liittymistä pohtiville. Jatkumo kirkkoon astumisen ja vastaanottamisen käytänteissä synnyttää perustellusti kokemuksen siitä, että Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyjä liittyy kirkkoon, joka on ollut olemassa alusta asti. Kokemus historian aikakaudet ylittävästä kirkosta on ilmaistu uskontunnustuksessa, jossa kirkko määritellään nimenomaan yliajallisuudesta käsin ”yhdeksi, pyhäksi, apostoliseksi ja katoliseksi” todellisuudeksi.

Varhaisen kirkon vireä katekumeenijärjestelmä laantui vähitellen ja lopulta käytännössä lakkasi. Menneisyyden ja nykyajan välillä on tässä suhteessa katkos. Vaikka katekumeeniopetuksen instituutio ei olekaan katkeamaton, on omana aikanamme uudelleen virinnyt katekumeeniopetus juurrutettu kirkon muinaiseen perinteeseen sekä intuitiivisesti että tietoisesti.

Mitä näkökulmia varhaisen kirkon käytännöt tarjoavat tämän päivän katekumeeniopetukselle?

• Vaiheittaisuus. Kirkkoon liittymisen prosessiluonne tukee ihmisen hengellisen ymmärryksen kasvua ja sisäisten kypsymisen tahtia. Kirkon kokemuksessa rauhallinen eteneminen sisäisen ihmisen merkityksellisten asioiden äärellä luo kestävämmän ja eheämmän perustan hengelliselle identiteetille kuin lyhytkestoinen kiihkeys. Kenties nopeatempoisuuteen ja tuloksien välittömyyteen tottunut moderni ihminen voi kirkon piirissä oppia uudenlaista asioiden äärellä viipymistä ja niihin syventymistä? Tällaista hitauden viisautta on kirkossa toki tarjolla jatkuvasti, ei vain katekumeeniopetukseen liittyen.
• Ajan kiertoon liittyvä ymmärrys. Kirkkoon liittymisessä on varhaisina aikoina korostunut ajankohtien merkitys ja ajan liturginen pyhittäminen. Vanhoja käytänteitä on mahdollista rohkeasti soveltaa tänäkin päivänä. Katekumeeniksi ottaminen voidaan toimittaa julkisesti esimerkiksi suuren paaston alla. Pääsiäisen lisäksi muitakin vanhoja kastepäiviä voidaan suosia kirkkoon liittämisen ensisijaisina ajankohtina.
• Katekumeeniopetus on osa seurakunnan elämää. Yhteisöllisyys on kirkon kannalta teologisesti ja kokemuksellisesti tärkeää, kumpuaahan se kirkon olemuksesta; kirkko on yhteisö, ruumis, organismi. Kun katekumeeniksi ottaminen tapahtuu osana seurakunnan jumalanpalvelusta, tuetaan luonnollisten henkilökohtaisten yhteyksien syntymistä uusien ja vanhojen kirkon jäsenten kohdalla. Kun liturgiassa rukoillaan opetettavien puolesta (heidän nimensä ääneen lausuen), yhteinen esirukous ei jää kasvottomaksi vaan kohdentuu aidosti kyseisen seurakunnan todellisuuteen ja tiettyihin persooniin. Kun kirkkoon liittyminen tapahtuu ryhmänä ja liittymisen kohteena olevan yhteisön tietoisen huolenpidon piirissä, se vaikuttaa psyykkisesti ja hengellisesti myönteisellä tavalla katekumeeneihin itseensä.
• Seurakunnan identiteetin vahvistaminen. Kirkkoon jo kuuluvien ortodoksisen identiteetin kannalta on tärkeää kokea, että heidän seurakuntansa on se konkreettinen paikallinen ilmentymä kirkolle, johon tietyt todelliset ihmiset haluavat liittyä. Julkinen liturgian yhteydessä tapahtuva kirkkoon liittäminen onkin tärkeää yhteisöön jo kuuluvien kannalta. Mirhavoitelun yhteydessä yhteisesti ääneen lausuttu amen ja Pyhän Hengen lahjojen äärellä oleminen antaa kirkon vanhoille jäsenille mahdollisuuden oman kastelupauksensa uudistamiseen. Luonteva paikka kirkkoon liittämiselle on liturgian pieni saatto. Liturgiassa tapahtuvan liittämisen ilmeisenä etuna on, että kirkon yhteydessä pidempään olleita muistutetaan silloin toistuvasti kristittynä elämisen perusasioista ja mysteerien armovoimasta. Kaikki kristityt ovat liittyneet kirkkoon, vaikka useimmat heistä eivät muistakaan omaa kastettaan. Siksi kirkon yhteisöllisen elämän piirissä tapahtuva kirkkoon liittymisen prosessi muistuttaa jatkuvasti kasteen ja voitelun merkityksestä kristillisessä elämässä.
• Kokonaisvaltainen opetus. Varhaisen järjestelmän jakaantuminen katekumeeniopetukseen ja mystagogiaan johdattaa pohtimaan, mikä on katekumeeniprosessin päätepiste. Kirkkoon liittyminenhän on vasta alku ortodoksina elämiselle. Useimmat kirkkoon vastikään liittyneet kaipaavat opastusta ja tukea ortodoksisen elämäntavan omaksumisessa. Tiedollinen katekumeenikauden jälkeinen mystagoginen aines on varmasti tervetullutta jälkihoitoa. Uusien jäsenten suurimmat tarpeet liittynevät silti seurakunnan jäsenyyden kokemiseen. Olisikin hyvä etsiä käytäntöjä, jotka vahvistavat kirkkoon liittyneiden seurakuntayhteyden kokemista. Tarvitaan kahdensuuntaista rohkaisua, jotta uusien ja vanhojen jäsenten yhteydet syntyvät ja vahvistuvat. Omassa seurakunnassani Joensuussa on muodostunut tavaksi järjestää kerran vuodessa uusien seurakuntalaisten tulojuhla. Sinne kutsutaan kaikki eri tavoin vuoden aikana uusina jäseninä seurakuntaan liittyneet – sekä luonnollisesti myös vanhat jäsenet.
• Opetuksen sisältöjen traditionaalisuus Varhaisen katekumeeniopetuksen malli antaa peilauspintaa tiedollisen opetuksen teemojen pohdintaan. Uskontunnustus ja pelastushistorian vaiheet sekä opetuksen raamatullisuus ja liturgisuus ovat kirkon opetusperinteen tunnusomaisia sisältöjä ja piirteitä. Yksi luonteva opetuksen painotus nykyajassa voisi olla Pyhän Hengen toiminnan korostaminen. Toimitetaanhan kirkkoon liittäminen useimmissa tapauksissa mirhavoitelulla, jossa aiemmin vastaanotettu kaste vahvistetaan Pyhän Hengen voimalla.

• Kaikki ovat kutsutut. Vaikka useilla kirkkoon liittyvillä onkin ymmärrys toisesta kristillisestä perinteestä, osalla ei ole juuri minkäänlaista tiedollista liittymäpintaa kristinuskoon. Koska kyse on nimenomaan liittymisestä Kristukseen ja hänen kirkkoonsa, uskonkysymys lienee ratkaisevassa roolissa liittyjien motiiveja puntaroitaessa. Tällöin liikutaan äärimmäisen herkillä ja intiimeillä alueilla. Kenties hieman epämääräisestikin ilmaistua elämän merkityksen etsimistä tai elämän kriisin laukaisemaa turvan hakemista ei voi pitää huonona motiivina ortodoksiseen kirkkoon liittymiselle. Katekumeeniopetuksen aikana ymmärrys uskonkysymyksen tärkeydestä voi selkeytyä, vaikka kirkon yhteyteen hakeutumisen motiivi ei alun alkaen olisikaan ollut Kristus-keskeinen.

• Rajankäynnin arviointi Katekumeenien opettajalta ja vastaanottajalta vaaditaan herkkävireistä pastoraalista mielenlaatua, jotta kirkkoon liittymisen perusmerkitys ja edellytykset säilyvät kirkkaina. Ortodoksisessa uskossa, käytänteissä ja kirkon ajattelussa on paljon omaksuttavaa. Niissä on monelle katekumeenille varmasti myös paljon poisopittavaa. Katekumeenien opettajat joutuvatkin pohtimaan minkälaisia käsityksiä ja ajatuksia voi kirkkoon liittyessä ongelmitta tuoda mukanaan ja mikä puolestaan pitäisi jättää ortodoksisen kirkon ulkopuolelle entiseen elämään.