Kirkollisen ja hallinnollisen kehittymisen juuret

Ortodoksinen usko saapui Venäjän kautta. Siihen vaikuttivat Kiovaan 990-luvulla ja Novgorodiin hieman myöhemmin perustetut piispanistuimet. Karjala ja itäinen Suomi saivat kristinuskon Novgorodista lähetystyön tuloksena 1100-luvulla. Karjalan kirkon syntyyn vaikuttivat sekä luostareiden perustaminen että yksittäisten munkkien tekemät lähetysmatkat.

Kristinuskon leviämisessä ja kirkon kehityksessä kahdella Laatokan saarella on ollut merkittävä asema. Luostarin perustaminen Valamon saarelle on ollut ortodoksisuuden majakka Karjalassa. Sen perustajat ovat mahdollisesti Athoksella ollut venäläinen munkki Sergei ja hänen oppilaansa karjalaissyntyinen Herman. Luostarin pe-rustajina he ovat saaneet hengellisen arvonimen pyhittäjäisä. Perustamisajankohta ei ole kiistaton. Perimätiedon mukaan se lienee perustettu 1150-luvun tietämissä. Saman perimätiedon mukaan perustajien pyhäinjäännökset, oltuaan turvassa ruotsalaisilta ristiretkeläisiltä, olisi palautettu Novgorodista Valamoon 1163 ja viimeisen kerran 11.9.1180. Varhaisimmaksi luostarin perustamisen ajankohdaksi on esitetty 900-lukua, mutta luostariin liittyvät varmat kirjalliset tiedot ovat vasta 1300-luvun lopulta.

Athoksella kilvoitellut venäläinen pappismunkki Arseni perusti Konevitsan saarelle toisen merkittävän luostarin 1300-luvun lopulla. Sitä ennen hän kilvoitteli Valamossa. Pyhittäjäisä Arseni Konevitsalainen sai Athokselta mukaansa Jumalanäidin ikonin, joka ihmeitä tekevänä on nykyään yksi Suomen ortodoksisen kirkon arvokkaimpia ikoneja. 

Ortodoksisuus luterilaiseen Suomeen

Laatokan Karjala tuli jälleen osaksi Venäjän keisarikuntaa 1700-luvun alussa. Sen myötä varsinkin Laatokan saarien luostarielämä alkoi kukoistaa uudelleen. Sata vuotta myöhemmin Kannaksen ja Laatokan Karjalan alueista sekä muun Suomen alueista muodostettiin Venäjään kuuluva suurruhtinaskunta. Se tarkoitti sitä, että luterilaisen Suomen alueelle tuli myös ortodoksinen väestönosa. Heihin kuuluivat sekä venäjältä muuttaneet virkamiehet, sotilaat ja kauppiaat, mutta ennen kaikkia jo alueilla ollut kantaväestö. Suurin venäläinen ortodoksinen väestönosa olivat sotilaat, joita varten rakennettiin kasarmipaikkakunnille kirkkoja. Pääasiassa punatiilisiä kirkkoja rakennettiin Suomenlinnaan Helsinkiin, Tampereelle, Vaasaan, Mikkeliin, Kouvolaan, Tuusulaan ja Dragsvikiin. Tornion ja Lappeenrannan sotilaskäytössä olleet kirkot ovat poikkeuksellisesti puurakenteisia. Osa kirkoista on käytössä edelleenkin.

Asetus Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta

Vuoteen 1923 saakka Suomen ja Karjalan alueella (pääosin nykyisin Etelä- ja Pohjois-Karjala sekä osia Kymenlaaksosta) olevat ortodoksit ovat eri aikoina olleet niin Ruotsin kuin Venäjänkin vallan aikana Venäjän kirkon hallinnollisessa vaikutuspiirissä. Hallinnollinen kehittyminen kohti yhtenäisempää kirkollista asemaa ja aluetta alkoi 1800-luvun alussa, kun Suomen suuriruhtinaskunnan alueen ortodoksit kuuluivat osana Pietarin hiippakuntaan. Lähes sata vuotta myöhemmin, monien vaiheiden jälkeen, Pyhä Synodi päätti perustaa Suomen arkkihiippakunnan lokakuussa 1892. Näin Suomen ortodoksiset seurakunnat saivat mahdollisuuden muodostaa oman arkkipiispan johtaman hallinnollisen alueen maan rajojen sisällä.

Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 muutti myös kirkkohallinnollista tilannetta. Yhteys Venäjän kirkkoon ei katkennut välittömästi. Kirkko toimi Moskovan patriarkan alaisuudessa arkkihiippakuntana vuoteen 1921 saakka ja sen jälkeen itsenäisempänä autonomisena kirkkona.      1918. Autonomia saatiin 1923. Tämä yhteys säilyi heinäkuuhun 1923 saakka, jolloin kirkkokunta siirtyi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

Myös vastaperustettu Suomen valtio tuki ortodoksisen kirkon itsenäistymistä antamalla vuoden 1918 lopulla asetuksen (185/1918) ”Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta”. Asetus antoi ortodoksiselle kirkolle valtion kirkon aseman (nykyisin puhutaan kansallisesta kirkosta), seurakunnat saivat verotusoikeuden, kirkko tuli vuosittaisen valtionavun piiriin ja se sai oman hallintojärjestelmän. Valtio alkoi vastata osittain myös hallintokuluista kuten piispojen palkoista ja papiston kouluttamisesta. Nykyäänkin kirkko saa toimintaansa varten varoja valtion budjetista. Sillä on myös jäsenrekisterin ylläpito-oikeus.

Gregoriaaninen kalenteri määrittää kirkkovuoden juhlia

Suomen itsenäistyttyä valtiovalta katsoi myös, että maassa ei voi olla kahta eri ajanlaskua ajanlaskua ja se olisi tehnyt vähemmistökirkon                  asemasta vaikean. Valtion käytössä oleva ajanlasku perustui gregoriaaniseen kalenteriin, mutta kirkollinen ajanlasku noudatti venäläisen perinteen mukaista juliaanista käytäntöä. Se eroaa kirkollisten juhlien osalta 13 päivää gregoriaanisesta kalenterista. Jouluaatto on gregoriaanisen kalenterin mukaan 24. joulukuuta. Venäjällä ja muissa kirkollista juliaanista kalenteria noudattavissa maissa jouluaatto on 13 päivää myöhemmin. Gregoriaanisen ajanlaskun mukaan silloin 6. tammikuuta.

Monissa ortodoksissa kirkoissa kevätkauden liikkuvat juhlat, kuten pääsiäinen, määräytyvät edelleenkin juliaanisen kalenterin mukaan. Sen sijaan syyskauden kirkkojuhlia, kuten joulua, vietetään kulloisenkin maan yleistä gregoriaanista ajanlaskua noudattaen. Näin on esimerkiksi Kreikassa ja Kyproksella. Suomen ortodoksinen kirkko viettää kaikkia kirkollisia juhlia gregoriaanisen kalenterin mukaan katolisen ja protestanttisen kirkon tavoin. Tämä toistaiseksi voimassa oleva poikkeuslupa ei sisälly vuonna 1923 patriarkaatin antamaan tomos-asiakirjaan, vaan siitä on erillinen maininta patriarkka Meletioksen kirjeessä silloiselle arkkipiispa Serafimille. Ajanlaskun muutos tosin oli saanut alkunsa jo lokakuussa 1917 Valamossa pidetyn kirkolliskokouksen ehdotuksesta, jonka sittemmin patrarkka Tiihon hyväksyi muodossa ”jos seurakunta sitä halusi”. Käytännössä siis asian ratkaisu jäi siis seurakuntien päätäntävaltaan ja jo vuoden 1917 lopulla useat itäisen Suomen ja Karjalan alueen seurakunnat siirtyivät uuteen ajanlaskuun.

Ortodoksinen kirkkokalenteri

Suomessa on julkaistu Ortodoksista kirkkokalenteria papiston ja maallikkojen käyttöön vuodesta 1894 lähtien. Kalenteriin on merkitty päivittäiset Raamatun tekstit (epistola ja evankeliumi). Siinä on myös kunakin päivänä muisteltavan pyhän henkilön/henkilöiden tai tapahtuman nimi. Kirkko rohkaisee ihmisiä lukemaan Raamattua osana päivittäistä hartauselämäänsä. Kalenterin tiedot tukevat säännöllistä hartauselämää ja ohjeistavat selkein kuvasymbolein kirkon paasto ja juhla-aikojen noudattamisessa. Siinä on papistoa varten jumalanpalvelusten toimittamiseen liittyviä liturgisia ohjeita.

Kalenteri on myös pienimuotoinen hakuteos. Siitä selviää, koska muissa ortodoksikirkoissa vietetään pääsiäistä juliaanisen kalenterin mukaan, milloin on yleinen vainajien muistelupäivä tai mitkä ovat vuotuiset paastoajat. Avioliittoon vihkimisestä on säädetty, että tiettyinä paasto- ja juhlakausina vihkimisiä ei toimiteta. Nämä ajanjaksot ilmoitetaan kalenterin alkulehdillä.

Tietosivuilla on kirkkokunnan, hiippakuntien, luostarien ja seurakuntien sekä niiden pyhäkköjen ja toimielinten yhteystiedot. Kalenteri sisältää myös eläkkeellä olevan papiston yhteystiedot ja listauksen kirkollisista julkaisuista.

Ortodoksiset nimipäivät eli pyhien muistopäivät kalenterin lopussa auttavat vanhempia valittaessa kastettavalle nimeä. Perinteen mukaan lapsi saa yhden taivaallisen esirukoilijan, jonka nimeä hän kantaa. Nimi tulisi antaa sen pyhän mukaan, minä päivänä lapsi on syntynyt. Ortodoksisessa traditiossa nimipäivää, taivaallisen esirukoilijan muistopäivää, on pidetty aina syntymäpäivää tärkeämpänä.

Kirkon hallinto

Kirkon hengellinen johto ekumeenisessa patriarkaatissa

Nykyään Suomen ortodoksinen kirkko on kansallinen, autonominen paikalliskirkko. Vuodesta 1923 saakka se on kuulunut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin hengelliseen alaisuuteen. Patriarkan istuin sijaitsee Turkissa, Istanbulissa.       piispa aloitti Helsingissä arkkipiispan Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluminen tarkoittaa käytännössä sitä, että patriarkka vahvistaa arkkipiispan vaalin, häntä muistellaan rukouksellisesti eri jumalanpalveluksissa ja kirkon toimituksissa käytettävä sakramenttivoide (mirha) saadaan patriarkaatista. Arkkipiispan valintaan liittyen patriarkaatti on kuitenkin käytännössä vahvistamisen sijasta suorittanut varsinaisen kanonisen piispanvaalin, jossa Nikean metropoliitta Johanneksen (2003) mukaan aina Suomesta annettu ehdotus arkkipiispaksi on tullut valituksi. Vuoden 2025 tilaston mukaan ortodoksiseen kirkkoon kuluu n. 55 000 jäsentä. Jäsenmäärä on vähentynyt tasaisesti vuodesta 2014 alkaen. Sen sijaan vuosina 2000–2013 jäsenmäärä kasvoi tasaisesti vuoteen 2013 saakka ollen enimmillään 61 329 jäsentä.

Kasvu johtui pääasiassa kirkkoon liittyvien ortodoksitaustaisten maahanmuuttajien määrän kasvusta.

Hiippakunta ja arkkipiispan virka

Kirkko on jaettu maantieteellisesti Helsingin, Kuopion ja Karjalan sekä Oulun kirkollisiin hallintoalueisiin eli hiippakuntiin. Niiden keskuspaikat ovat Helsinki, Kuopio ja Oulu.

Vuoden 2017 kirkolliskokouksen päätöksen mukaan arkkipiispan istuin siirrettiin Kuopiosta Helsinkiin 1.1.2018 alkaen. Samalla arkkipiispan arvonimi muuttui Helsingin ja koko Suomen arkkipiispaksi.

Arkkipiispa johtaa kirkkoa yhdessä kirkolliskokouksen, kirkollishallituksen ja piispainkokouksen kanssa toimien kaikkien näiden kolmen toimielimen puheenjohtajana. Arkkipiispa edustaa kirkkoa maan virallisissa tilaisuuksissa kuten itsenäisyyspäivän vastaanotolla presidentin linnassa tai valtiopäivien avajaisissa. Hän edustaa kirkkoa myös kansainvälisesti. Arkkipiispan avuksi kirkkoon on perustettu apulaispiispan virka vuonna 1979. Vuoden 2022 tammikuusta alkaen tehtävää on hoitanut entinen Valamon luostarin igumeeni Sergei. Piispa Sergein virkanimike on Haminan piispa.

Kirkolliskokous ja kirkon palvelukeskus

Kirkon ylintä hallintovaltaa käyttää vuosittain kokoontuva kirkolliskokous. Se koostuu hiippakunnittain seurakuntalaisten valitsemista maallikoista (18) ja papiston ja kanttoreiden valitsemista heitä edustavista jäsenistä (18), joiden ei välttämättä tarvitse olla seurakunnan varsinaisia työntekijöitä. Piispat ovat itseoikeutettuja kokousedustajia. Kokous käsittelee kirkon talouteen, toimintaan sekä lainsäädäntöön ja hengellisyyteen liittyviä asioita. Erillinen piispainkokous päättää kirkon hengellisistä, kanonisista ja opillisista kysymyksistä.

Kirkon ja hiippakuntien yhteisenä hallintoelimenä toimii kirkollishallitus. Sen puheenjohtajana toimii arkkipiispa. Muut jäsenet ovat hiippakuntien piispat sekä neljä kirkollishallituksen valitsemaa asiantuntijajäsentä. Kirkollishallitus johtaa ja hoitaa kirkon yleistä hallintoa, taloutta ja toimintaa kirkolliskokouksen päätösten mukaisesti. Kirkon Kuopiossa sijaitsevan keskustalon hallinnollista rakennetta on uudistettu perustamalla sinne palvelukeskus. Uusi hallintoyksikkö on 1.9.2012 alkaen toimeenpannut päätökset, hoitanut kirkon yhteistä hallintoa, taloutta ja toimintaa ja valvonut kirkon etua. Palvelukeskuksen vastuualueita ovat henkilöstö- ja lakipalvelut, talous- ja rekisteripalvelut, viestintä-ja julkaisupalvelut, sukuselvitykset ja virkatodistukset, kasvatus- ja koulutusasiat ja diakonia-, lähetys ja maahanmuuttoasiat. Aikaisemmin kyseisiä tehtäviä hoitaneen yksikön hallinnollinen nimike oli kirkollishallituksen kanslia.

Seurakunnat ja niiden hallinto

Hiippakunnat muodostuvat seurakunnista. Viime vuosien aikana niiden lukumäärä on vähentynyt merkittävästi seurakuntien yhdistämisen vuoksi. Vuoden 2022 alusta Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 10 seurakuntaa4. Kuopion ja Karjalan hiip-pakuntaan kuuluvat myös Valamon (18 jäsentä) ja Lintulan (7 jäsentä) luostarit.

Seurakunnan hallintoon kuuluu kaksi toimielintä. Ne ovat seurakunnanvaltuusto ja –neuvosto. Valtuustossa jäseniä ovat kirkkoherran lisäksi seurakuntalaisten neljäksi vuodeksi kerrallaan valitsemat jäsenet. Valtuusto valitsee seurakunnan työntekijät. Jäsenten lukumäärä (9–21) riippuu seurakunnan koosta. Seurakunnan neuvosto käyttää ylintä toimivaltaa. Sen jäseniä ovat kirkkoherra, pääkirkon isännöitsijä sekä vähintään neljä valtuuston valitsemaa jäsentä. Neuvosto vastaa hengellisen elämän edistämisestä, hallinnosta, taloudesta sekä valtuuston päätösten valmistelusta ja täytäntöön panosta. Valtuuston ja neuvoston jäseniä kutsutaan seurakunnan luottamushenkilöiksi. Luottamushenkilö voi olla 18 vuotta täyttänyt seurakunnan jäsen. Vuodesta 2010 alkaen 16 vuotta täyttänyt seurakunnan jäsen voi äänestää yleisissä seurakunnan vaaleissa, kuten esimerkiksi kirkkoherraa tai valtuuston jäseniä valittaessa. Seurakuntalaisilla on muutoin yleinen aloiteoikeus seurakunnan toimintaan tai hallintoon liittyvissä asioissa.

Seurakuntien palvelut

Yleisemmin yhteydenpito seurakuntaan tapahtuu viraston tai kanslian kautta. Aukiolovaihtelevat seurakunnittain. Tarkemmat tiedot niistä löytyvät kirkkokalenterista tai seurakuntien kotisivuilta. Ne löytyvät helpoiten suoraan osoitteesta https://ort.fi/seurakunnat-hiippakunnat-ja-luostarit/seurakunnat. Seurakuntien kotisivujen ylläpidosta vastaa kukin seurakunta itsenäisesti. Osa käyttää tiedottamiseen kirkkokunnan tarjoamaa sivustoa, osa on linkittänyt sivut tämän kautta jollekin toiselle alustalle. Molemmissa tapauksissa sivuilta löytyvät seurakunnan ja henkilöstön yhteystiedot; suurimmissa seurakunnissa päivystävän papin tai diakoniatyöntekijän puhelinnumeron, pyhäkköjen osoitteet, kirkkojen isännöitsijät ja jumalanpalvelusten paikat ja ajankohdat sekä tulevat muut tapahtumat kuten retket. Myös neuvoston ja valtuuston pöytäkirjat ovat luettavissa sivuston kautta.

Yhteyttä seurakuntaan voi ottaa kaikkiin elämäntilanteisiin ja ihmisen elämänkaareen liittyvissä asioissa. Kirkkoherra tai päivystävä pappi kuuntelee ja ohjaa mieltä askarruttavissa asioissa. Diakoniatyöntekijä pyrkii auttamaan aineellisissa kysymyksissä. Käytännön apua ja neuvoja saa kasteen tai avioliiton sakramenttiin liittyvissä asioissa. Omaisen lähestyvän tai jo tapahtuneen kuoleman kohtaamisessa yhteys seurakuntaan auttaa niin hengellisissä tarpeissa kuin itse hautajaisjärjestelyjen käynnistämisessäkin. Tärkeää eri toimitusten kohdalla on niiden päivämääristä sopiminen mahdollisimman ajoissa.

Seurakunnasta riippuen sen verkkosivulla on lisäksi tietoa katekumeniatoiminnasta, ohjeita kirkkoon liittymisestä, hartauskirjoituksia, valokuvia ja uutisia tapahtumista, tietoa lapsi- ja nuorisotoiminnasta, paikkakuntakohtaista kirkkokunnan järjestöjen toiminnasta sekä tietoa venäjänkielisille. Useimmilta kotisivuilta on myös linkki alueen seurakuntalehden verkkoversioon. Sivustojen tarkastelu osoittaa, että sosiaalisen median sovellukset eivät vielä ole seurakuntatoiminnassa yleisiä.

Aikaisemmin seurakunnat antoivat myös virkatodistukset. Nykyisin kirkonkirjoihin liittyviä asioita hoidetaan ortodoksisesta kirkosta annetun lain (73 §:n) nojalla kirkon palvelukeskuksessa olevassa kirkon keskusrekisterissä. Tämän vuoksi viranomaistarkoituksiin tarvittavat virkatodistukset ja sukuselvitykset tilataan suoraan kirkon keskusrekisteristä (https://ort.fi/kes-kusrekisteri/virkatodistukset#no-back). Ne voi tilata kyseiseltä sivulta sähköisellä lomakkeella, lähettämällä sähköpostia (keskusrekisteri@ort.fi) tai puhelimitse (puh. 040 3583625). Seurakunnat voivat myös tarvittaessa välittää virkatodistuspyyntö-jä keskusrekisteriin. Keskusrekisteristä voi tilata myös sukuselvityksen sukututkimusta varten.

Kirkollisvero

Seurakunnan toiminnan kulut katetaan pääasiassa kirkollisverolla. Tällaisia kuluja ovat esimerkiksi papiston ja muun henkilökunnan palkkamenot, kiinteistöjen hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvat kulut sekä talouden ylläpitoon liittyvät toimintamenot. Muutamat seurakunnat vastaavat myös osittain uskonnonopetuksen järjestämisestä. Osa veronkannosta ohjataan suoraan kirkkokunnan keskusrahastoon.

Veronkanto-oikeus on Suomessa sekä luterilaisella että ortodoksisella kirkolla. Muut uskonnolliset yhdyskunnat eivät voi verottaa jäseniään. Sen sijaan ne perivät yhdistysten tavoin jäsenmaksua. Kirkollisvero pidätetään suoraan seurakunnan jäsenen palkasta tai muusta etuudesta. Veron suuruus on seurakunnittain 1,6–2 % palkasta. Keskimäärin se on ollut 1,86 %. Toimintaansa varten seurakunnat saavat kirkon keskushallinnolta myös avustuksia, koska kaikissa seurakunnissa veropohja ei riitä aina kattamaan kaikkia kuluja. Avustuksia maksetaan seurakuntien maksamasta keskusrahastomaksusta ja liikelaitosten ja yritysten valtiolle maksamasta yhteisöverosta, jonka tuotosta vielä toistaiseksi osa kohdistetaan ortodoksiselle kirkolle.

Veronkanto-oikeudesta johtuen kaikki kirkolliset palvelukset ja toimitukset ovat seurakunnan jäsenille maksuttomat toimituspaikasta riippumatta. Esimerkiksi oman seurakunnan ulkopuolella tapahtuvat toimitukset ja sakramentit kirkossa tai kodissa ovat näin ollen maksuttomia. Sen sijaan toimitusten yhteyteen liittyvistä aineellisista kuluista, kuten tuohuksista tai seurakuntasalin käytöstä, peritään yleensä korvaus. Omaiset vastaavat hautaamiseen liittyvistä hautapaikasta ja haudan kaivamisesta aiheutuvista kuluista. Muissa ortodoksissa kirkoissa, kuten Kreikassa, Kyproksella tai Venäjällä seurakunta perii kirkollisista toimituksista erillisen maksun. Näissä maissa ei ole vastaavaa kirkollisveroa kuten Suomessa.

Seurakunta saa myös jonkin verran tuloja tuohusten myynnistä ja liturgiapalveluksissa kerättävistä kolehdeista. Kolehti eli jumalanpalveluksen aikana kerättävä vapaaehtoinen rahalahjoitus kohdennetaan seurakuntalaisten lahjoituksena esimerkiksi diakoniatyössä jaettaviin avustuksiin. Kirkko on lisäksi nimennyt joidenkin sunnuntaipäivien kolehtikohteet. Suuren paaston ristinkumartamisen sunnuntaina kolehti kerätään Kenian ja Tansanian ortodoksisille kirkoille. Seurakunta voi vastaanottaa myös testamenttilahjoituksia ja muuta sille osoitettua omaisuutta.

Kirkkoon liittyminen

Seurakuntaan ja sen kautta kirkkoon liittyminen käynnistyy aina yhteydenotolla seurakunnan pappiin tai seurakunnan kansliaan. Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen ei ole pelkkä ilmoitusasia tai sähköpostiviesti jollekin sivustolle. Se edellyttää aina kirkkoon ja sen elämään tutustumista. Parhaiten se käy osallistumalla jumalanpalveluk-siin ja lukemalla kirkkoon liittyvää peruskirjallisuutta. Jos kirkko ja sen käytännöt ovat täysin vieraita, perehtymisen voi aloittaa koulun oppikirjoista. Ne johdattavat hyvällä tavalla lisäkysymysten äärelle, joita voi ottaa esille papin tai tulevan kummin kanssa.

Jumalanpalveluksissa kirkkoon liittyvä voi osallistua kaikkeen muuhun kirkossa ta-pahtuvaan paitsi sakramentteihin (esimerkiksi ehtoollinen tai sairaanvoitelu) Suurimmissa seurakunnissa on kirkkoon liittyville mahdollisuus osallistua katekeettiseen opetukseen. Sen yhteydessä perehdytetään kirkon oppiin, liturgiseen elämään, kirkon eettisiin lähtökohtiin ja kirkon perinteeseen sekä kirjallisuuden että käytännön kautta. Katekumeeniopetusta järjestetään lähes kaikissa seurakunnissa.

Kirkkoon liittäminen tapahtuu voitelun mysteerion kautta. Tavallisesti sakramentti toimitetaan kasteen yhteydessä, mutta ortodoksinen kirkko ei kasta uudelleen aikaisemmin kristillisen kasteen saanutta henkilöä. Mikäli lasta tai aikuista ei ole kastettu aikaisemmin, tällöin kirkkoon liitettävä myös kastetaan.

Kirkon jäseneksi tulevalla tulee olla vähintään yksi ortodoksinen kummi. Naisella naispuolinen ja vastaavasti miehellä miespuolinen henkilö, joka on ortodoksisen kirkon jäsen. Kummin tehtävänä toimituksessa on lukea rukouksia liitettävän puolesta yhdessä papin kanssa ennen varsinaisen sakramentin toimittamista. Jo aikaisemmin kummi on ollut ohjaamassa ja tukemassa kirkkoon liittyvää käymällä tämän kanssa keskusteluja häntä askarruttavista käytännöllisistä ja hengellisistä kysymyksistä. Liittyjän rippi-isä, hengellinen valmentaja, voi olla joko hänet kirkkoon liittävä pappi tai joku toinen papistoon kuuluva henkilö. Diakoni ei voi toimia tässä tehtävässä.

Toimituksessa kirkkoon liitettävä saa ”Pyhän Hengen lahjan sinetin” eli pappi voitelee hänet pyhällä mirhavoiteella tehden ristinmerkin otsaan, silmille, sieraimille, suulle, korville, rinnalle, käsille ja jaloille. Sen tarkoituksena on, että kirkkoon liittyneen ajatukset, teot ja toiminnat olisivat siunauksellisia, kohti Jumalaa pyrkiviä ”sanoin, teoin, puhtain sydämin ja nöyrin ajatuksin”.

Toimituksen myötä liitettävästä tulee ortodoksisen seurakunnan (kirkon) jäsen. Hänet kirjataan jäsenrekisteriin ja hän alkaa myös maksaa kirkollisveroa. Sitä maksetaan aina sille seurakunnalle, jonka alueella henkilö asui edellisen vuoden lopussa. Käytännössä veronkanto ei siirry kirkkokunnalta toiselle liittymispäivämäärästä alkaen.

Jos henkilö on ollut vuonna 2021 toisen kirkon jäsen ja liittyy vuonna 2022 ortodoksiseen kirkkoon, hän alkaa maksaa kirkollisveroa ortodoksiselle seurakunnalle vuonna 2023. Vastaavasti väestörekisteristä tai muusta uskonnollisesta yhteisöstä liittyvän henkilön veronkanto alkaa liittymistä seuraavana vuonna. Jos henkilö eroaa ortodoksisesta kirkosta, kirkollisveron maksaminen päättyy eroamista seuraavana vuonna. Ortodoksisen kirkon jäsen ei voi olla samanaikaisesti muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsen (Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985 § 3). Ortodoksinen kirkko on kunnioittanut aina opetuksensa mukaisesti ihmisen vapaata tahtoa eikä sen pyrkimyksenä ole käännyttää ketään vastoin omaa tahtoa kirkon jäsenyyteen.

Kirkolliset toimitukset ja palvelut maahan muuttaneille ortodokseille

Maahan muuttaneiden keskuudessa on niitä, jotka ovat entisessä kotimaassaan kastettu ortodoksiseen kirkkoon eli maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon jäseniksi. Suomeen muuttaessaan heitä ei kuitenkaan kirjata automaattisesti asuinpaikkakuntansa ortodoksisen seurakunnan jäseneksi. Heidät rekisteröidään aluksi väestörekisteriin. Maahan muuttaneen ortodoksin on virallisesti liityttävä alueensa seurakuntaan, jotta hänet lain mukaan voidaan tulkita ortodoksiksi. Tämän myötä hän saa samat kirkolliset oikeudet seurakunnan palveluihin ja toimituksiin kuten paikallisen seurakunnan jäsen. Jä-seneksi voi liittyä alueensa seurakunnan kansliassa (katso esim. https://www.ort. fi/seurakunnat-hiippakunnat-ja-luostarit). Paikalliseen seurakuntaan liittyminen ei ”lakkauta” entisen kotimaan ortodoksisen kirkon jäsenyyttä. Liittyminen helpottaa yhteydenpitoa ja tiedottamista eri-ikäisille suunnatuista seurakunnan toiminnoista. Lasten kannalta seurakuntaan liittyminen on erityisen tärkeää, sillä sen myötä he ovat oikeutettuja saamaan koulussa oman uskonnon opetusta.

Seurakuntaan kuulumaton ortodoksisen kirkon jäsen voi osallistua ehtoollisen ja katumuksen mysteereihin. Kirkollisen vihkimyksen saamiseksi     seurakuntaan kuulumaton ortodoksisen kirkon jäsenen avioliitto on solmittava ensin maallisen viranomaisen toimituksena maistraatissa. Lapsi voidaan kastaa kirkossa, mutta häntä ei rekisteröidä seurakuntaan, jos vanhemmat eivät siihen kuulu. Kirkon jäsenyyden periaate liittyy kaikkiin niihin toimituksiin, jotka tulee kirjata kirkon jäsentietojärjestelmään. Kirkollisten toimitusten lähtökohtana on, että ne on tarkoitettu ensisijaisesti kirkon jäsenille.

Lapsi- ja nuorisotoiminta

Oma erikoisuutensa seurakunnallisessa toiminnassa ovat muun lapsi- ja nuorisotoiminnan ohessa kristinoppikoululeirit tai kristinopin leirikoulut. Leirikoulunimike kuvaa paremmin leirien luonnetta. Ne on tarkoitettu leirivuonna 15 vuotta täyttäneille tai täyttäville ortodoksinuorille. Leirin kesto vaihtelee 8–10 päivään ja ne toteutetaan seurakuntien omissa tai vuokraamissa leirikeskuksissa. Omia leirikeskuksia on Helsingin (Lopen Läyliäinen), Taipeleen (Polvijärven Säynelampi) Joensuun (Joensuun Enon Sikrenvaara) ja Jyväskylän (Uuraisten Pyhäkangas) seurakunnilla. Ortodoksisten Nuoren liitolla oli leirikeskus Rautalammin Puroniemessä.

Leirien ohjelma on käytännön ortodoksiaa. Se tarkoittaa monipuolista jumalanpalveluselämään tutustumista, käytännön diakoniaa ja uusien asioiden kuten kirkkolaulun opiskelua. Leirin ohjelma täydentää koulun omaa uskonnon opetusta antamalla nuorille mahdollisuuden soveltaa tietojaan käytännössä. Sen avulla myös havainnollistetaan ja elävöitetään koulutietoutta. Monipuolinen liikunnallisuus ja nuotioillat kuuluvat leirien ohjelmaan.

Kirkolliset järjestöt ja toimijat

Kirkkokunnassa toimii lukuisa joukko eri ikäkausille kirkolliseen kasvatukseen ja valistustoimintaan suuntautuneita järjestöjä. Osa järjestöistä on puolestaan kirkon piirissä toimivien eri ammattiryhmien edustajien perustamia. Useimmat järjestöt on perustettu 1950-luvun jälkeen.

Ennen 1950-luvun alkua kirkkokunnassa toimi vain yksi merkittävä kirkollinen järjestö Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunta (PSHV). Järjestö perustettiin Sortavalassa 1885 kirkon diakonia- ja sisälähetystyötä varten. Muita aiemmin perustettuja järjestöjä ovat Ortodoksisten pappien liitto (1929) ja Ortodoksisten kanttorien liitto (1932).

Seurakunnissa PSHV:n tunnetuin toimintamuoto on tiistaiseuratoiminta. Se tarkoittaa säännöllistä kokoontumista vuorotellen jonkun seurakuntalaisen kodissa tai seurakunnan tiloissa. Tapaamisissa käsitellään jotain kirkollista teemaa, tutkitaan Raamattua tai käydään läpi järjestön opintokokonaisuutta papin, kanttorin tai muun asiantuntijan johdolla.

Muita toimintamuotoja ovat ikonimaalauspiirit ja kirkkokuorot. Järjestö vastasi vuodesta 1896 ilmestyneen Aamun Koitto – lehden julkaisemisesta vuoteen 2012 saakka. Vuoden 2012 alusta lehti muuttui Kuopion ja Karjan hiippakunnan lehdeksi. Lehti ilmestyi viisi kertaa vuodessa aiemman 24 numeron asemasta. PSHV ry:n julkaisemana Aamun Koitto -lehti lakkautettiin hiippakunnallisena lehtenä numeroon 5/2020. Vuodesta 2021 alkaen lehti on julkaistu valtakunnallisesti sekä verkossa (aamunkoitto.fi) ja 4 kertaa vuodessa painettuna lehtenä kirkon jäsenten koteihin seurakuntien kustantamana. Painettuihin versioihin sisältyy hiippakunnittain muokatut liitteet.

Toinen kirkkokunnallisesti merkittävä järjestö, Ortodoksisten Nuorten Liitto (ONL) perustettiin vuonna 1943. Kirkon johto katsoi tuolloin ”nuorisotoiminnan olevan kirkko-kunnalle olemassaolon kysymys”. Tuosta ajankohdasta lähtien ONL on organisoinut valtakunnallista lapsi- ja nuorisotyötä kirkkokunnan alueella. Usean vuosikymmenen ajan esi- ja alkuopetusikäisille sekä koululaisille ONL järjesti ns. Sinapinsiemenkerhoja. Nykyään seurakunnallisella tasolla tapahtuvaa nuorisotoimintaa se on tukenut järjestämällä nuorisotapahtumia, kerhonohjaajakoulutusta, lasten kerhoja ja leirejä. Järjestö julkaisee sekä julkaisemalla opintomateriaalia kerho-, koti- ja koulukäyttöön. Järjestön aikaisemmin julkaisema Tuohustuli-lehti on vuodesta 2022 alkaen ilmestynyt Aamun Koitto – lehden liitteenä.

Järjestöjen kirkollinen ja humanitäärinen toiminta ei rajoitu yksinomaan Suomeen. Ortodoksinen Lähetys ry. perustettiin 1977 levittämään ja syventämään lähetysvastuuta kirkon jäsenten keskuudessa sekä koordinoimaan itse lähetystyötä. Järjestön alkuaikoina se toimi Keniassa ja Ugandassa auttamassa sikäläistä kirkkoa. Kyseessä on kirkkojen välinen ystävyys ja avustustoiminta. Tätä toimintaa jatketaan nykyään Tansanian kirkon kanssa. Ortodoksinen Lähetys aloitti kumppanuuden sen kanssa vuonna 2008 solmitulla sopimuksella tukemalla pappiskoulutusta ja nuorisotoimintaa.

Ortodoksinen Lähetys ry:n toiminnot siirtyivät vuoden 2013 alussa Ortodoksisen kirkon kansainvälinen diakonia ja lähetystyö Filantropia ry:n yhteyteen. Toiminnassaan Filantropia keskittyy lähetystyöhön, kehitysyhteistyön ja koulutus- ja diakoniahankkeiden välityksellä osallistumaan köy-hyyden vähentämiseen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Filantropian asiantuntijuus kohdistuu ihmiskaupan, HIV:n ja AIDS:n vastaisen työn lisäksi naisten ja lasten aseman parantamiseen ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Järjestö toimii sekä kotimaassa että ulkomailla Etiopiassa, Keniassa, Ugandassa ja Syyriassa.Humanitaarista apua välitetään katastrofi- ja kriisialueille, kuten Syyrian konfliktin uhreille. Suomessa tehtävä työ on hankevalmistelua, seurantaa, vaikuttamistyötä ja viestintää.

Myös opettajilla, opiskelijoilla, ikonimaalareilla, bysanttilaisen musiikin harrastajilla, Valamon ystävillä, Athos-vuoren ystävillä ja Pyhän Kosmas Aitolilaisen veljestöllä on järjestömuotoista toimintaa. Eri järjestöjä on kaikkiaan yli 30. Järjestötoiminta on avointa kaikille niiden toiminnasta kiinnostuneille. Jäseneksi ottaminen määräytyy kunkin järjestön sääntöjen puitteissa ja toiminnan kulujen kattamiseksi peritään yleensä jäsenmaksu. Säätiömuotoista toimintaa on kirkon hiippakunnilla, Naisyhteisösäätiöllä (Heinola), Valamo-säätiöllä, Ortodoksisen kulttuurin säätiöllä ja Kaikkien Athosvuoden pyhien perinnesäätiöllä. Kulttuurikeskus Sofia Helsingin Kallvikissa on vuodesta 2007 alkaen järjestänyt monipuolisia kursseja, seminaareja, näyttelyitä ja muita tapahtumia. Sen yhteydessä toimii myös kappeli. Toimintaa ylläpitää Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö.

Luostarit, Valamon opisto ja Ortodoksinen kirkkomuseo

Suomen valtion itsenäistyttyä vuonna 1917 sen rajojen sisälle jäi Tarton rauhansopimuksessa neljä venäläistä luostaria. Ne ovat Pohjoinen Petsamon luostari, Valamon ja Konevitsan luostarit Laatokalla ja Lintulan naisluostari Kivennavalla, Karjalan kannaksella. Ne liitettiin hallinnollisesti osaksi Suomen ortodoksista kirkkoa. Kuten edellä on kerrottu, toisen maailmansodan alkaminen vaikutti dramaattisesti paitsi ortodoksiseen väistönosaan Laatokan Karjalassa ja Karjalan kannaksella, mutta myös luostareiden kohtaloon.

Valamon luostarin säännöllinen toiminta Laatokan saaressa päättyi 4. helmikuuta 1940. Pääluostarin ja skiittojen kirkollisen omaisuuden evakuoinnin organisoivat silloiset sotilaspastorit (pappismunkit) Pietari ja Paavali avustajineen maaliskuussa 1940. Luostarin suurinta kelloa, sittemmin pommituksissa tuhoutunutta Pyhän Andreaksen kelloa, soitettiin 12 kertaa 18.3.1940. Yksi vaihe luostarin elämässä päättyi ja uusi oli alkamassa.

Veljestön noin 150 munkkia sijoittuivat aluksi Kannonkoskelle. Sieltä he siirtyivät muutaman kuukauden jälkeen kesällä 1940 Heinäveden Papinniemeen. Sijoituspaikaksi oli ostettu Saastamoinen-yhtymän maatila. Tällä tavoin se muuttui maan viljelystä ”hengen viljelyyn”. Laatokan Valamon perinne jatkuu Uudeksi Valamoksi nimetyssä luostarissa. Vuonna 2016 veljestöön kuului 14 jäsentä. Heistä 12:lla on munkkivihkimys. Luostarissa on myös lähes 40 veljestöön kuulumatonta työntekijää.

1970-luku on luostarin historiassa taitekohta. Luostaritoiminta vaikutti loppuvan myös uudessa kilvoittelupaikassa veljestön ikääntyessä ja siirtyessä ikuiseen lepoon. Toisaalta luostarissa alkoi rakennustoiminta. Luostarin entisestä navetasta remontoitiin ravintola Trapesa 1974. Se aloitti toimintansa seuraavana keväänä. Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty uusi kirkko vihittiin käyttöön 5. kesäkuuta 1977. Vuonna 1986 rakennettiin uusi vastaanottorakennus luostarin toimistoineen ja matkamuistomyymälä. Hotelli oli valmistunut kolme vuotta aikaisemmin. Vuonna 1984 käynnistyi toiminta Suomen valtion rakennuttamassa kulttuurikeskuksessa. Sen yhteydessä toimivat konservointilaitos ikoneille ja tekstiileille, kirjasto ja arkisto sekä juhlasali. Tiloja laajennettiin 2006 näyttelytiloilla, joiden yhteydessä toimii nyt luostarin museo. Luostarin vanha päärakennus tuhoutui tulipalossa maaliskuussa 2012.

Luostarin keskeisiä toimeentulolähteitä ovat matkailu ja pyhiinvaeltajien vierailuista saadut tulot sekä 1998 aloitettu viinituotanto.

Uudesta-Valamosta tuli vuonna 1956 myös Konevitsan luostarin viimeisten munkkien kotipaikka. Sitä ennen he olivat valamolaisten tavoin olleet ensin Kannonkoskella, josta siirtyivät Keiteleelle Hiekka -nimiselle tilalle. Petsamon luostarin veljestö tuli Papinniemeen heti sodan jälkeen 1944, kun alue oli luovutettu Neuvostoliitolle. Luostarin viimeinen kilvoittelija isä Akaki kuoli 110-vuoden iässä vuonna 1984. Luostarin johtajana toimii vuoden 2022 tammikuusta alkaen arkkimandriitta Mikael.

Valamon luostarin yhteydessä toimii myös vuonna 1986 toimintansa aloittanut pohjoismaiden ainut ortodoksinen kansanopisto. Papinniemessä luostarin mäelle tultaessa opistohotelli ja punasävyinen, lehtipuiden ympäröimä päärakennus ottavat tulijat vastaan ensimmäisinä. Valamon opiston avaamisesta tulee vuonna 2026 kuluneeksi 40 vuotta.

Opisto järjestää vuosittain noin 150 kurssia, jotka ovat pääasiassa lyhytkursseja. Niillä perehdytään laajasti ortodoksiseen kirkkoon, sen opetuksiin ja monipuoliseen kulttuuriperinteeseen. Aihepiireinä ovat ortodoksinen usko ja elämäntapa, ikoniperinne sekä kirkkomusiikki, joihin paneudutaan osallistumisen ja tekemisen kautta. Opistovuoden aikana kursseja on myös erilaisiin käden taitoihin liittyviin tekniikoihin ja sovelluksiin eri materiaaleja työstettäessä (lasi, eri metallit tai puu). Luostariympäristö on hyvä tuki myös ihmisen elämäntaipaleeseen liittyville kursseille. Niillä tarkastellaan esimerkiksi parisuhdetta, ikääntymistä tai erilaisten tunteiden kohtaamista.

Valamon opisto pyrkii toiminnallaan opetuksen ja oppimisen yhteydessä mahdollistamaan myös kansallista ja kansainvälistä yksilöiden ja katsomusten välistä vuorovaikutusta. Oppilaitos ja sen opetus ovat avoimia kaikille aiheista kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää itseään tiedollisesti ja taidollisesti ortodoksisessa hengessä.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisluostari asettui evakkotaipaleensa päätteeksi 70 vuotta sitten Heinäveden Palokin kylään. Matka oli alkanut vuonna 1946 Karjalan kannaksen Kivennavan pitäjän Lintulan kylästä sodan myötä evakkoon. Toisin kuin miesluostarien kohdalla, nunnat eivät odottaneet, että poislähtö olisi jotain lopullista. Luostarin omaisuutta ei saatu mukaan muutamaa ikonia lukuun ottamatta. Pääosin venäläinen sisaristo (47) tuli aluksi Joroisten Maaveden kylään, josta evakkotaipaleen jälkeen enää 34 oli muuttamassa Heinävedelle. Myös tämä paikka Pappinniemen tavoin oli entinen maatila ja vesistön ympäröimä. Kesällä 2016 luostarin sisaristoon kuului 8 nunnaa ja yksi viitankantaja.

Lintulan ensimmäinen uudisrakennus, sisariston asuntola, valmistui 1966. Kirkko saatiin seitsemän vuotta myöhemmin. Sen ikonostaasiin kuuluu suomalaistuneen ja-panilaisen ikonimaalari Petros Sasakin maalaama Jumalanäidin Ennusmerkki- ikoni. Se on laatuaan suurin Suomessa. Luostari saa toimeentulonsa pääasiassa kynttilätehtaasta. Sen uudistetut tilat ja matkamuistomyymälä rakennettiin vuonna 1988. Tehtaassa valmistetaan tuohukset koko Suomen ortodoksisen kirkon tarpeisiin. Hautausmaan tsasouna otettiin käyttöön 1995. Luostari saa tuloja myös matkamuistomyymälästä, matkailutoiminnasta ja pyhiinvaeltajilta. Lokakuussa 2012 Lintulan luostari sai uuden igumenian jatkamaan autokolarissa menehtyneen igumenia Ma-rinan työtä. Sisaristo valitsi keskuudestaan tehtävään sisar Mikaelan. Arkkipiispa Leo siunasi hänet igumenian tehtävän 1.10.2012. Luostarit eivät saa säännöllistä tukea kirkolta, eikä niillä ole seurakuntien tavoin verotusoikeutta.

Nykyisin Venäjän ortodoksinen kirkko on käynnistänyt luostaritoiminnan Laatokalla, Kivennavalla ja Petsamossa. Laatokan Valamo palautettiin kirkolle 1989, Konevitsa 1991 ja Petsamo 1997. Viime vuosien aikana myös Lintulan (ven. Ogonki) luostarin perinnettä on elvytetty Kivennavalla (Pervomaiskoje). Entisen luostarin rakennuksia ei enää ole. Luostarin puinen, huonokuntoinen päärakennus purettiin syyskuussa 2007. Vanhasta kirkosta on jäljellä kivijalka. Varsinaisesta luostaritoiminnasta ei voi vielä puhua ja alueella on vain vaatimaton asuinrakennus. Kirkollisesti paikka kuuluu vuonna 2006 toimintansa aloittaneen Konstantinoksen ja Helenan naisluostarin alaisuuteen. Myös se sijaitsee Kivennavavalla Haapalan (ven. Leninskoje) taajamassa.

Suomen ortodoksinen kirkkomuseo – RIISA – jatkaa Laatokan Valamon luostariin 1911 perustetun Valamon muinaismuistokokoelman toimintaa. Kirkkomuseon tarkoituksena on Suomen ortodoksisen kirkon aineellisen ja visuaalisen kulttuuri-perinnön tallentaminen, säilyttäminen ja hoitaminen. Kuopiossa sijaitseva museo on kansallisesti, kansainvälisesti ja kirkollisesti merkittävä ortodoksinen kulttuurikohde. Kirkkomuseota hallinnoi Suomen ortodoksisen kirkkomuseon säätiö.

Papiston koulutus

Kevääseen 1988 saakka papit, kanttorit ja seurakuntalehtorit koulutettiin Ortodoksisessa pappisseminaarissa Kuopiossa. Seurakuntalehtorit suorittivat opettajan pedagogiset opinnot soveltuvin osin opettajaseminaareissa ja myöhemmin Joensuun korkeakoulussa. Vuoden 1988 elokuussa käynnistettiin ortodoksinen teologikoulutus sitä varten perustetulla ortodoksisen teologian laitoksella osana Joensuun yliopiston humanistista tiedekuntaa. Samoin opintoihin liittyvien käytännöllisten asioiden opettamista varten perustettiin ortodoksinen seminaari. Seminaari sai omat tilat 1993. Nykyisin ortodoksista teologiaa opiskellaan Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastossa, ortodoksisen teologian koulutusohjelmassa. Valittavana ovat teologian, opetusalan tai kirkkomusiikin suuntautumisvaihtoehdot. Opintoihin liittyvät soveltavat opinnot toteutetaan yhteistyössä yliopiston ja seminaarin kanssa.

Perinteet ja tieto välittyvät medioissa

Ortodoksinen kirkko näkyy ja kuuluu mediassa. Pääsiäisenä ja jouluna televisioidaan piispalliset jumalanpalvelukset. Joka toinen sunnuntai radioidaan liturgiapalvelus jonkin seurakunnan alueelta. Viikoittain säännölliset aamu- ja iltahartaudet ovat myös kuultavissa radion välityksellä. Palmusunnuntain virpomisperinne on medialle ortodoksisesta näkökulmasta aina haasteellinen. Tietoverkkojen välityksellä tarjottava visuaalinen tai auditiivinen tarjonta ei ole vielä organisoitua tai säännöllistä. Samoin sosiaalisen median hyödyntäminen on vasta tekemässä tuloaan. Esimerkkinä voidaan mainita Joensuun ortodoksisen seurakunnan helmikuussa 2012 aloittama, kirkkovuoden juhliin liittyvien tietoiskuvideoiden esittäminen YouTubessa (ks. http://www. youtube.com/user/joensuunort). Kirkko ja seurakunnat tiedottavat ja palvelevat jäsenistöään myös eri kielillä. Kirkon (www.ort.fi) sivuilta löytyy tietoa ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi. Suomenkielinen Facebook-sivusto avattiin 28.11.2012 ja venäjänkielinen (Православие.fi) 4.4.2013. Lisäksi yksityishenkilöiden ylläpitämä monipuolinen ortodoksi.net – sivusto julkaisee ja välittää tietoa sekä uutisoi tapahtumia.

Vuoden kiertoon liittyvien suurten juhlien yhteyessä sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistaan artikeleja ja haastatteluja kirkon perinteeseen ja käytäntöihin liittyen. Mediajulkisuus ei kuitenkaan ole aina pelkästään positiivista, jolloin asioiden näkyvyys saattaa saada laajaakin huomioita eri medioissa. Korona-aikana useat seurakunnat välittivät Internetin kautta jumalanpalveluksia, ja osa seurakunnista otti tämän käytännön osaksi seurakunnan toimintaa. Palveluksia on myös tallenteina seurakuntien sivuilla.

Oman uskonnon opetus koulussa

Uskontokasvatus (kr. η θρησκευτική αγωγή) on ortodoksisen kirkon näkemyksen mukaan seurakunnan tehtävä. Tästä on muistutuksena opetettavien liturgia proskomidin ja uskovaisten liturgian välissä. Pelkistetysti opetustehtävään sisältyy sekä tietojen välittäminen (opetus) että niiden käytäntöön saattaminen (kasvatus). Kreikankielisen ilmaisun mukaan voidaan p-hua myös uskonnollisesta johdattamisesta (kr. η αγωγή), johon sisältyy ajatuksena myös mukana oleminen ja opastaminen.

Seurakunnan tehtävänä on johdattaa jäseniään sen yhteyteen ja ylläpitää tuota yh-eyttä. Yhteiskunnallinen kehitys voi vaikuttaa kirkon tehtäviin siten, että lasten ja nuorten uskonnonopetus saattaa tulla joiltakin osin kirkon vastuulle.

Suomen valtion allekirjoittaman (1991) kansainvälisen YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lapsen omantunnon- ja uskonnonvapautta on kunnioitettava. Julistukset eivät ole suosituksia, vaan oikeudellisesti velvoittavia. Sopimuksessa todetaan mm.

Sopimusvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että lapsen koulutuksen tulee pyrkiä:

c) Kunnioituksen edistämiseen lapsen vanhempia, omaa sivistyksellistä identiteettiä, kieltä ja arvoja, lapsen asuin- ja synnyinmaan kansallisia arvoja sekä hänen omastaan poikkeavia kulttuureita kohtaan. (29 artikla)

d) Lapsen valmistamiseen vastuulliseen elämään vapaassa yhteiskunnassa ymmärryksen, rauhan, suvaitsevaisuuden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja kaikkien kansakuntien, etnisten, kansallisten ja uskon-nollisten ryhmien sekä alkuperäiskansoihin kuuluvien henkilöiden välisen ystävyyden hengessä. (29 artikla)

Niissä maissa, joissa on etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä vähemmistöryhmiä tai alkuperäiskansoihin kuuluvia henkilöitä, tällaiseen vähemmistöryhmään tai alkuperäiskansaan kuuluvalta lapselta ei saa kieltää oikeutta nauttia yhdessä ryhmän muiden jäsenten kanssa omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan tai käyttää omaa kieltään. (30 artikla)

Koulun opetus on oman uskonnon opetusta

Oman uskonnon opetus turvaa nämä oikeudet. Oma uskonto oppiaineena on vanhempien lapsilleen valitsema ja se nousee kodin kulttuuripohjasta. Uskonnottomilla on oikeus saada elämänkatsomustiedon opetusta. Nämä oikeudet toteutuvat hyvin nykyisen katsomusopetusta ohjaavan lainsäädännön mukaan.

Maan peruskouluissa ja lukiossa annettava opetus on oppilaan oman uskonnon opetusta. Tämä on ortodoksisen uskonnonopetuksen keskeinen ominaisuus. Se on ortodoksisen vähemmistön ja sen identiteetin kannalta tärkeä seikka. Ilman tätä lähtökohtaisuutta oppilailla, tulevilla yhteiskunnan rakentajilla, olisi vaikeuksia hahmottaa oman uskontonsa perusteita. Oman arvoidentiteetin ja yhteisöllisyyden muotoutuminen vaikeutuisi moniarvoisessa yhteiskunnassa eri puolille Suomea sijoittuneen ortodoksiväestöä osana.

Oman uskonnollisen yhdyskunnan mukaan annettava opetus tukee myös ortodoksisen perinteen ja kulttuurin vaalimista suomalaisessa yhteiskunnassa (kirkolliset juhlapäivät, paastot, sakramentit, kirkko-taide ym.). Tätä kautta oman identiteettinsä tiedostavat oppilaat osaavat arvostaa myös muita ja kohdata erilaisuutta.

Tutkimuksen mukaan (Aikonen 2021) vanhempien ja opettajien mielestä oman uskonnon opetus on perusteltua paitsi identiteetin mutta myös omaan uskontoon liittyvän tiedon ja perinteiden välittämisen kannalta. Tämä uskonnonopetuksen malli on erityisen tärkeä normatiivisena legitimiteettinä ja yhteiskunnallisena arvona. Tavoitteeseen päästään vain moniarvoisuuden huomioivan, mutta rohkeasti omat lähtökohdat tunnistavan uskonnonopetuksen kautta.

Perusopetuksen uskonto-oppiaineen kaikille yhteisenä oppiaineen tehtävänä (2014) todetaan, että ”opetus antaa oppilaille aineksia oman identiteetin, elämänkatsomuksen ja maailmankatsomuksen rakentamiseen ja arviointiin”.

Opetushallitus on todennut ohjeissaan (2022), että ”uskonnon opetukseen sisältyy olennaisena osana kunkin oppimäärän mukaisen uskonnon ja muiden uskontojen ja katsomusten tuntemus. Uskontoon perehtymiseen kuuluu myös tutustuminen uskonnonharjoittamisen muotoihin ja tapoihin.”

Perustuslakivaliokunnan kannanoton mukaan (10/2002 vp) tutustuminen rukouksiin, virsiin ja uskonnollisiin toimituksiin on osa uskonnon opetusta. Esimerkiksi opetukseen liittyvä opintokäynti, jossa tutustutaan kirkkoon, moskeijaan tai vastaavaan uskonnolliseen rakennukseen tai seurataan uskonnollista toimitusta siihen osallistumatta, ei ole uskonnollinen tilaisuus vaan osa opetusta.

Kaiken opetuksen ja muun toiminnan tulee olla pedagogisesti perusteltua ja opetussuunnitelman mukaista. Vastaavasti koululaisjumalanpalveluksiin osallistuminen esimerkiksi ennen joulua tai ylösnousemusviikolla pääsiäisen jälkeen, on uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumista. Näistä opettajan tulee tiedottaa vanhemmille, ellei jo lukuvuoden alussa ole vanhemmilta tai huoltajilta tiedusteltu koko lukuvuotta koskien lasten osallistumisesta näihin tilaisuuksiin. Pääsääntöisesti omaan uskontoon liittyviin tilaisuuksiin tulee osallistua, vaikka niihin liittyy jumalanpalvelusten muodossa uskonnon harjoittamista.

Positiivisen uskonnonvapauden mukaan uskonto on yksilön oma valinta ja yhteisön perinteen osa. Ortodoksiseen perinteeseen eli traditioon kuuluu vahvasti liturginen ulottuvuus, jota edustavat kirkon rukous- ja palvelustekstit luettuna tai laulettuna. Ne ovat erottamaton osa kirkon (=uskonnollisen yhdyskunnan) perinteen mukaista opetusta. Opetus ei ole pelkästään tiedollisen aineksen välittämistä. Tavoitteiden mukaan opetuksen tulee tukea elämyksiä, olla kokemuksellista ja kehittää taitoja sekä perehdyttää oman uskonnon perinteisiin. Kirkollisen perinteen on sanottu olevan yhtälailla menneisyyden ohessa myös nykyisyyttä, joka on ”Pyhän Hengen virkistävä lähde” ihmisen elämässä (Railas 1982). Opetus ei missään tapauksessa ole, tai se ei saa jäädä perinnettä taaksepäin esitteleväksi uskonnolliseksi informaatioksi.

Opetus on kokonaisvaltaista ja sisältöjä eheyttävää

Ortodoksista uskontoa opetetaan koulussa kokonaisvaltaisen (holistisen) pedagogisen lähestymistavan mukaan. Ortodoksisessa uskonnonopetuksessa kokonaisvaltainen käsittelytapa tarkoittaa oppiaineksen sisältöjen eheytettyä tarkastelua. Opetuksessa asioita ei käsitellä yksittäisinä sisältöinä tai ilmiöinä jonomaisesti. Ne esitetään siten, että asia tai ilmiö liitetään teologisesti laajempaan asiayhteyteen. Näin ollen oppisisältöjä käsitellään yhdistämällä niitä toisiinsa opetuksellisesti mielekkäällä tavalla. Esimerkiksi opetettaessa nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta sitä voidaan käsitellä sen opillisesta, raamatullisesta, liturgisesta, eettisestä tai kirkkohistoriallisesta näkökulmasta. Myös kirkkomusiikki ja ikonitaide kuuluvat eri oppisisältöjen käsittelyn yhteyteen. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole opetuksellinen periaate, jonka mukaan kustakin aiheesta tulisi järjestelmällisesti käydä läpi sen erilaiset teologiset ulottuvuudet.

Periaatetta tulee soveltaa spiraalimaisesti. Pienempien oppilaiden kanssa teologisia asiayhteyksiä on vähemmän kuin varttuneimpia opetettaessa. Kokonaisvaltaiseen käsittelymalliin kuuluu myös periaate siitä, että ei ole vain ”kirkon” asioita. Uskonto elää vuorovaikutuksessa aikansa yhteiskunnan kanssa. Jossain määrin tämä ulottuvuus on jäänyt liian vähälle huomiolle traditioon tukeutuvassa ortodoksisessa uskonnonopetuksessa.

Veisut ja rukoukset ovat opetuksen pedagoginen tuki

Ortodoksinen uskontopedagogiikka, johon kuuluu sisältöjen yhdistetty ja kokonaisvaltainen käsittely, on aina perustellusti huomioinut opetuksellisesti ja menetelmällisesti oppituntien yhteydessä olevat rukoukset, veisut, ikonin käytön tai ristinmerkin tekemisen. Oman uskonnon perintöön kuuluu kokemuksellisuutta tukevat omakohtainen osallistuminen, toiminnallisuus ja elämyksellisyys. Ne välittyvät kirkon perinteeseen erottamattomasti kuuluvan yhteisöllisen elämän, liturgisen kokemisen kautta. Tähän uskonnolliseen kulttuuriperintöön perehdyttäminen ja sen säilyttäminen toteutetaan opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti.

Oman uskonnon pedagogiikkaa voidaan tarkastella oheisen esimerkin avulla. Ortodoksinen kirkko viettää Kristuksen temppeliin käynnin muistojuhlaa 2. helmikuuta. Opetettavan aineen pedagogiikan ja oman kulttuurin perinteen mukaisesti opettaja lähtee liikkeelle ottamalla tunnin alussa esille kyseisen juhlaikonin tai useimmiten vain sitä esittävän painetun ikonikuvan. Sen edessä omaan kirkolliseen kulttuuriin perehdyttämiseksi oppilaat laulavat tai lukevat juhlatroparin ja tekevät ristinmerkin. Kyse ei ole paljon keskustelussa olleesta uskonnon harjoittamisesta siinä merkityksessä, että kyse olisi koulussa tapahtuvasta niin sanotusta kirkollisesta toimituksesta. Tilanne on opetuksellinen tuokio, joka perehdyttää omaan uskontoon tai sen perinteeseen kuuluvaan ilmiöön tai asiaan.

Koska tropareissa on aina myös opetuksellista ainesta, siihen perehdytään opettajan johdolla hänen selvittäessä opillista tai muuta käsitteistöä ennen tunnin muita vaiheita ja sisältöjä. Veisun oppimiseksi se saatetaan toistaa opetuksen edetessä. Uskonnon harjoittaminen, esimerkiksi pelkkä veisujen tai rukoustekstien käyttö ilman pedagogisia perusteita, ei kuulu oppitunneille.

Tietoa omasta uskonnosta ja tukea eettiselle kasvulle

Ortodoksisen opetuksen tavoitteena ei ole saada aikaan oppilaissa uskonnollista herätystä. Jokainen ortodoksi on kasteessa otettu kirkon täysivaltaiseksi jäseneksi. Uskonnollisessa elämässä voidaan kasvaa ja kehittyä. Koulun uskonnonopetus on kasvamaan saattamista: sinapinsiemenen luonnonmukaista viljelyä ilman väkilannoitteita. Lasta ei koulussa opeteta uskomaan. Koulussa hän voi oppia omasta ja muista uskonnoista ja tutustua niihin tiedollisesti. Toisaalta omasta uskonnosta voidaan oppia asioita, jotka tukevat ja edistävät lapsen eettistä ja hengellistä kasvua sekä auttavat häntä uskonnon perusluonteen ymmärtämisessä.

Uskonnosta oppiminen on lasten elämys-ja kokemusmaailmaan liittyvää osallistuvaa ja toiminnallista havainnointia. Oppijat on asetettava aktiivisiksi toimijoiksi. He eivät siis ole enää pelkkä opetuksen kohde. Uskontoa tarkastellaan sen omista lähtökohdista käsin eikä ulkokohtaisesti. Opitaan uskonnosta ja sitä, mitä uskonto on, mutta koulun tehtävä ei ole opettaa uskontoon.

Valmiudet uskontojen väliseen vuorovaikutukseen

Opetus pyrkii kehittämään oppilaassa myös uskonnollista kompetenssia eli valmiuksia toimia moniuskontoistuvassa ja moniarvoistuvassa yhteiskunnassa. Valmiudet antavat perustan erilaisuuden kohtaamiseen ja perustan vuorovaikutukselle niin tiedollisesti kuin kulttuurisestikin. Keskeinen valmiustekijä on oman perinteen arvostaminen ja sen ylläpitäminen. Perusasteen opetuksen aikana muodostuva uskonnollinen identiteetti on myöhemmän elämänvaiheen katsomuksellisen keskustelun voimavara.

Suomalaisen yhteiskunnan 2020-luvun haaste on maan kasvava uskontojen ja katsomusten moninaisuus, joka on tullut globalisaation myötä. Sen kohtaamisessa uskonnonopetus edesauttaa kulttuurien ja uskontojen katsomuksellista tuntemusta. Se on todettu hyväksi maahanmuuttajien kotouttajaksi vähemmistöuskointoihin kuuluvien sekä lasten että perheiden osalta. Oman uskonnon opetus koulussa saattaa olla oppilaalle ainoa tuttu asia suomalaisessa yhteiskunnassa. Opetussuunnitelman mukaan katsomusaineissa (uskonto ja elämänkatsomustieto) tutustutaan muihin kristillisiin ja ei-kristillisiin uskontoihin ja niiden kulttuuriin. Tosin elämänkatsomustiedossa kristillisyyden tarkastelu jää vähäiseksi. Tieto erilaisuudesta auttaa sen kunnioittavaan kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen. Uskontojen tai niiden edustajien välistä vuoropuhelua ei voida käydä, jos lapset eivät tunne omaa uskontoaan riittävästi.

Nikean metropoliitta Johanneksen mukaan (2008) opetus- ja kasvatustyössä ortodoksisen ihmisnäkemyksen tehtävänä on tukea pyrkimistä jalompaan ja parempaan. Kirkon ihmiskuva on muuttumaton, mutta kilvoittelussa kohti Jumalan kuvaksi luotua kaltaisuutta kukin aika tuo mukanaan omat haasteensa. Pohjimmiltaan kirkko on ymmärtävän ja kasvattavan yhteisöllisyyden kirkko. Sen periaatteisiin kuuluu näkemys siitä, että ihmisellä on aina mahdollisuus lankeemuksestaan huolimatta anteeksiantoon ja hyväksyntään.

Suomessa keskeisin lasten ja nuorten uskonnon tiedolliseen ja perinteeseen liittyvä taho on tutkimusten mukaan koulun uskonnonopetus (mm. Aikonen 1987). Koulun oppiaineena uskonnolla on keskeinen asema tuottaa valmiuksia tulevalle sukupolvelle kohdata kulttuurien- ja uskontojen moninaisuus niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Yhteiskunnan järjestämänä ja valvomana se antaa pohjan yhteiskunnalliselle vakaudelle.