Tradition luonne ja sen lähteet
Opetussuunnitelman toinen teema on tradition luonne ja tradition lähteet. Tältä sivulta löydät muutamia perusteita opetuksen tueksi, keskustelukysymyksiä sekä mahdollisia toimintamuotoja.
Pyhä traditio - kirkon elävä perinne
Ortodoksisen kirkon traditio, eli perimätieto, koostuu monista osista. Traditio on Pyhän Hengen elämää Kristuksen kirkossa.
Jokainen aamupalvelus ortodoksisessa kirkossa alkaa julistuksella: ”Jumala on Herra ja Hän ilmestyi meille. Siunattu on joka tulee Herra nimessä.” Raamatullinen usko alkaa siitä, että Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille. Kristillinen usko alkaa puolestaan tyhjän haudan ääreltä, ylösnousseen Kristuksen todellisuudesta. Ortodoksinen kirkko uskoo, että tämän ilmoituksen ja pelastushistorian keskiössä, päämääränä ja sisältönä on Kristus, ihmiseksi tullut Jumala. Traditio on tämän viestin, eli evankeliumin, kantamista ja elämistä kaikkina aikoina. Tämän vuoksi juuri evankeliumikirjaa pidetään kirkossa pyhimmällä paikalla alttarilla, sillä evankeliumi on kirjoitettu Kristuksen ikoni.
Raamattu on ihmisten kirjoittama ja Jumalan inspiroima kirjoituskokoelma. Raamattu on kirkon kokoama kirja ja osa traditiota.
Jumalanpalveluselämä on keskeinen osa traditiota. Uskon totuus ilmenee ylistämisessä ja kiitoksessa. Liturgia ei ole vain rituaali, vaan on Jumalan valtakunnan läsnäoloa.
Kirkko arvostaa kirkon opettajia ja kilvoittelijoita. Pyhät ihmiset ovat läsnä kirkon elämässä esimerkkeinä ja esirukousten kantajina. Ns. patristisen ajan opettajat, mutta myös myöhemmät teologit, ovat tärkeä osa traditiota.
Yleiset eli ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat kirkon korkein maallinen auktoriteetti. Niissä on muotoiltu kirkon opin keskeiset kohdat sekä lukuisia kirkon elämään liittyviä säännöksiä.
Kanonit ovat kirkon sisäisen elämän ja järjestyksen ohjeita. Kanonien tulkinta ja soveltaminen kuuluvat viime kädessä piispoille. Kanonien tarkoitus on ihmisen pelastumisen mahdollistaminen.
Traditio ei ole vain sanoja tai oppeja. Traditio nousee kristillisestä elämästä, joka rakentuu yksityisen ja yhteisen kilvoittelun ympärille. Perinne elää hyvissä teoissa, sakramenttiyhteydessä sekä lähimmäisenrakkaudessa.
Mitä traditio ja mitä varten?
Ortodoksisen kirkon traditio, eli perimätieto, koostuu monista osista. Traditio on Pyhän Hengen elämää Kristuksen kirkossa.
Jokainen aamupalvelus ortodoksisessa kirkossa alkaa julistuksella: ”Jumala on Herra ja Hän ilmestyi meille. Siunattu on joka tulee Herra nimessä.” Raamatullinen usko alkaa siitä, että Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille. Kristillinen usko alkaa puolestaan tyhjän haudan ääreltä, ylösnousseen Kristuksen todellisuudesta. Ortodoksinen kirkko uskoo, että tämän ilmoituksen ja pelastushistorian keskiössä, päämääränä ja sisältönä on Kristus, ihmiseksi tullut Jumala. Traditio on tämän viestin, eli evankeliumin, kantamista ja elämistä kaikkina aikoina. Tämän vuoksi juuri evankeliumikirjaa pidetään kirkossa pyhimmällä paikalla alttarilla, sillä evankeliumi on kirjoitettu Kristuksen ikoni.
Kahden Johanneksen evankeliumin kohdan kautta on mahdollista ymmärtää, että kuka Kristus oli ja mikä oli Kristuksen tarkoitus. Ensimmäinen katkelma luetaan pääsiäisenä, ylösnousemusjuhlan todistuksena. Toinen katkelma viittaa ensimmäiseen ja kertoo Kristuksen omin sanoin pelastustyöstä
Joh. 1:1-18
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.Mikään, mikä on syntynyt,ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.
Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.
Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä.
Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.
He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.
Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Johannes todisti hänestä ja huusi: »Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.»
Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.
Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.
Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
Joh. 12:44-50
Jeesus huusi kovalla äänellä: »Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen. Jos joku torjuu minut eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa: se sana, jonka olen puhunut, tuomitsee hänet viimeisenä päivänä. En minä ole puhunut omissa nimissäni. Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa, ja minä tiedän, että hänen käskynsä antaa ikuisen elämän. Kun puhun, puhun siis niin kuin Isä on minun käskenyt puhua.
Johanneksen evankeliumi kuvaa kristillisen perinteen keskeisen sisällön: Jumalan ihmiseksi tulemisen ja Kristuksen pelastustyön. Kirkon perinne on siten olemukseltaan aina välitettyä: tyhjän haudan äärelle kokoontuneiden naisten välittämää kokemusta apostoleille ja apostolien välittämää uskoa koko maailmaan. Ylösnoussut Kristus on perinteen ydin ja sisältö.
Sana traditio (kr. paradosis) tarkoittaa nimenomaan eteenpäin antamista ja kantamista sekä välittämistä. Kirkon traditio koostuu Kristuksen ruumiin, kirkon, elämästä historiassa Pyhän Hengen yhteydessä.
Kuten elämässä yleensäkin, myös kirkon elämästä nouseva perinne ei ole vain oppeja tai opetuksia, vaan myös rukousta, historian eri vaiheita, pyhiä ihmisiä, kirkon ajassa elävää ymmärrystä evankeliumin sisällöstä. Traditio on siis samanaikaisesti sekä kokonaisuus että elävä todellisuus. Yksittäinen ihminen tai tietyssä ajassa elävä kirkko ei voi ilmaista traditiota kokonaisuudessaan tai tyhjentävästi, vaan elää omalla tavallaan tradition täyteyttä omista puutteistaan huolimatta.
Kysymys siitä, että mitkä puolet traditiosta ovat ikuisia ja säilytettäviä ja mitkä taas ajallisia ja mahdollisesti muutettavia tai unohdukseen vaipuvia, on vaikea. Traditio itsessään on niin rikas, että siitä ei voi löytää yksiselitteistä mittatikkua tai kriteeriä itselleen.
Kuva: Pyhä Irenaeos Lyonilainen. Kuva: Ted / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0.
Jo kristinuskon toisella vuosisadalla kirjoittanut pyhä Irenaeos Lyonilainen (s. 130) pohti sitä miten Raamattua pitäisi tulkita oikein. Hän painottaa tasapainoista, Kristus-keskeistä lukutapaa, jossa kokonaisuus ratkaisee. Sama pätee tradition eri osien painoarvoa pohdittaessa:
Niinpä heidän [gnostilaisten] systeeminsä, joka ei ole sitä mistä profeetat julistivat tai mitä Herra opetti tai apostolit kantoivat eteenpäin, on jotain mistä he ylpeilevät sillä, että heillä on hallussaan täydellinen tieto kun toisilla taas ei. He keräävät näkemyksensä muista lähteistä kuin Raamatusta, ja sananlaskua käyttääkseni, he kutovat hiekasta köyttä pyrkiessään sovittamaan omat erikoiset ajatuksensa Herran käyttämiin vertauksiin, profeettojen sanomaan ja apostolien sanoihin. Näin he tekevät, jotta heidän ajatuksensa eivät jäisi täysin vaille tukea. Kuitenkin näin tehdessään he hylkäävät kirjoitusten järjestyksen ja yhteyden, ja näin he paloittelevat ja tuhoavat totuuden.
Järjestelemällä erilaisia tekstikappaleita ja pukemalla ne uuteen asuun, he onnistuvat harhauttamaan monia pahantahtoisella juonellaan sovittaa Herran sanansaattajien lauseet omiin mielipiteisiinsä. Heidän toimintatapansa muistuttaa ihmistä, jolle joku taitava taiteilija on rakentanut säihkyvistä jalokivistä kauniin kuninkaan kuvan, ja sitten tämä ihminen purkaa tuon täydellisesti ihmistä muistuttavan kuvan palasiksi, järjestää jalokivet uudelleen ja asettaa ne takaisin uudeksi kuvaksi ja synnyttää kuvan koirasta tai ketusta […] [Adv. haer. I.8.1.]
Traditio on siis jokaiselle ajalle akuutti asia, ei menneisyyden museo, johon nykyaikaa tulisi verrata. Ortodoksiteologi Vladimir Lossky (1903-1958) kirjoittaa näin:
Jos Traditio merkitsee kykyä arvioida asioita Pyhän Hengen valossa, se vaatii heiltä, jotka haluavat tuntea Tradition totuuden, jatkuvaa kamppailua: kukaan ei pysy Traditiossa vain jonkin historiallisen liikevoiman johdosta – siis pitämällä ”isiltä saatuna traditiona” kaikkea sellaista joka opittuna tapana ainoastaan mairittelee tiettyä hurskasta mielenlaatua. Päinvastoin, jos joku korvaa tällaisella ”traditiolla” Pyhän Hengen Tradition, joka elää Kirkossa, hän on erityisen altis joutumaan Kristuksen ruumiin ulkopuolelle itse… Tradition dynamiikka ei salli tällaista liikevoimaa eikä totunnaisia hurskauden muotoja tai opillisia lauselmia, joita ainoastaan toistetaan mekaanisesti kuin totuuden maagisina resepteinä, joita Kirkon auktoriteetin uskotaan tukevan. ”Dogmaattisen tradition” säilyttäminen ei tarkoita kiinnittymistä opillisiin muotoiluihin, vaan Traditiossa oleminen merkitsee elämistä totuudessa Pyhän Hengen valossa, tai paremminkin, se on olemista totuudessa Tradition elävöittävässä vaikutuspiirissä. Mutta tämä voima, kuten kaikki mikä Hengeltä tulee, pysyy vain, jos sitä jatkuvasti elävöitetään.
Lossky, Vladimir (1974). ”Tradition and Traditions”. Teoksessa In the Image and Likeness of God. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, s. 155–156.
Yhdessä pohdittavaksi
- Miten traditio välittyy? Miten katekumeenit ovat kuulleet kirkosta tai mitä mielikuvia kirkosta heille nousee?
- Pohditaan uskon yhteistä ja jaettua luonnetta. Miten esimerkiksi yksi ihminen tai perinne välittää eteenpäi suomalaisuutta tai omaa kulttuuria? Miten korostaa yhteistä ja jaettua uskoa yksilöllisen hurskauden rinnalla?
- Ortodoksinen traditio ei toteudu vain älyllisesti tai etänä. Osallistuminen omana itsenään on oleellista, mutta samalla on ehkä opittava jostakin vanhasta pois. Ortodoksisuutta ei pidä ajatella vain adjektiivina ja uskoa sen tutkimisena mikä on ”ortodoksista”. Ortodoksisuus on kokonaisnäky ja siihen kuuluvat myös yhteydet toisiin kirkkoihin, uskontoihin ja yhteiskuntaan.
Tutustu lisää
- Kallistos Ware: Ortodoksinen tie. Suom. Matti Sidoroff: Ortodoksinen veljestö, 1985. Uudempia painoksia 2005 ja 2014.
- Isä Rauno Pietarinen: Ortodoksinen perinne. Luentosarja. https://www.youtube.com/playlist?list=PLFdhrYtX9eGk
Tradition lähteet
Kuten Raamatun tekstitkin, myös koko traditio koostuu erilaisista aineksista ja erilaisia tyylilajeista. Traditio isolla alkukirjaimella ei rajoitu vain kirjallisiin lähteisiin. Vaikka kristinuskoa luonnehditaan ”kirjan uskonnoksi”, niin sen elämässä ei ole kyse vain tekstuaalisista lähteistä.
Laajimmillaan tradition voi ymmärtää kattavan kaiken sitovista oppimuotoiluista tapakulttuuriin ja puhetapaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki asiat kirkon elämässä olisivat Pyhästä Hengestä. Jotkin asiat kirkon elämässä ovat historiallisia, inhimillisiä tapoja ja toimituksia, mutta tämäkään ei tee sinänsä vääriä tai automaattisesti hylättäviä. Tradition elävyys ilmentää ortodoksista ihmisen ja Jumalan suhdetta yhteistyönä, synergiana.
Kuva: Pyhä Basileios Suuri. Kuva: Jim Forest / Flickr, CC BY-NC-ND 2.0
Pyhä Basileios Suuri (330-379) pohti teoksessaan Pyhästä Hengestä kirkon itseymmärrystä traditiosta:
”Kirkossa noudatetusta opista ja julistuksesta osan olemme saaneet kirjallisesti, osan apostolien opetuksesta salaisesti; uskolle ne molemmat ovat yhtä tärkeitä, eikä niitä vastusta kukaan, jolla on vähänkään tietoa kirkollisista säädöksistä. Jos koettaisimme päästä eroon kirjoittamattomasta ikään kuin vähempiarvoisesta, erehtyisimme aivan pääasioissa evankeliumin vahingoksi niin, että julistuskin menettäisi sisältönsä.” (27)
Basileioksen mainitsema apostolisuus, siis Kristuksen opetuslapsilta saatu usko, todistaa uskon oikeasta alkuperästä sekä kirkon jatkumosta piispanviran kautta julistaa tätä uskoa. Esimerkkeinä kirjoittamattomasta perinteestä Basileios mainitsee ristinmerkin, itään päin rukoilemisen, eukaristien kaanonin (liturgian ehtoollisosan rukoukset) ja kastekäytänteet. Kirjoittamaton traditio on oleellinen osa myös Raamatun ymmärrystä, sillä pelkkänä tekstinä Raamattu on monitulkintainen. Osa kirjoittamatonta traditiota on myös syntynyt ns. raamatullisesta ja apostolisesta kirjallisuudesta. Tätä perinnettä jatkaa kirkon arvostus kirkkoisiä ja muita vaikutusvaltaisia opettajia kohtaan.
Basileios virtaa kirjoittamatonta traditiota todistajien painoarvoon oikeudenkäynneissä. Tätä kristittynä oleminen tarkoittaakin: yhteistä todistusta apostolisesta uskosta. Apostolinen usko on pysyvää ja muuttumatonta, mutta sen ilmaisut ja tulkinnat ovat kasvaneet ja saaneet erilaisia muotoja. Sinänsä ajallinen vanhuus itsessään ei tee traditiosta oikeaa.
Traditiossa on kyse identiteetistä ja jatkumosta. Kirkko kokee elävänsä yhtenäisessä historiallisessa jatkumossa, jolle on ominaista menneen ja nykyisen yhteys muuttumattoman ja kaikkina aikoina samana pysyvän kokemuksen tasolla. Traditio on kuin kärjellään seisova pyramidi, jonka tilavuus ylöspäin (siis ajassa eteenpäin) kuljettaessa kasvaa. Samalla pyramidi ei leiju kuitenkaan tyhjiössä tai abstraktissa tilassa, vaan asemoi itsensä ymmärrykselle Pyhän Hengen toiminnasta ja tradition elävyydestä kulloisessakin historiallisessa tilanteessa. Kuitenkin sisällön eri aikakausina syntyneiden ilmaisujen, ollakseen autenttista traditiota, on oltava yhteydessä kärjen symboloimaan apostoliseen uskoon ja alkuperäiseen kristilliseen kokemukseen, ja oltava juonnettavissa niistä. Uskollisuus ja muuttumattomuus ovat traditiossa autenttisen apostolisuuden takeita.
Laajimmillaan tradition voi ymmärtää kattavan kaiken sitovista oppimuotoiluista tapakulttuuriin ja puhetapaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki asiat kirkon elämässä olisivat Pyhästä Hengestä. Jotkin asiat kirkon elämässä ovat historiallisia, inhimillisiä tapoja ja toimituksia, mutta tämäkään ei tee sinänsä vääriä tai automaattisesti hylättäviä. Tradition elävyys ilmentää ortodoksista ihmisen ja Jumalan suhdetta yhteistyönä, synergiana.
Yhdessä pohdittavaksi
- Omaa aikaamme pidetään ns. historialliskriittisenä aikakautena. Tähän liittyy kokemus siitä, että esimerkiksi uskonnon tekstien tulisi muodostaa historiallisesti ja ajatuksellisesti täysin johdonmukainen kokonaisuus – muutoin on kyse jostakin epäaidosta. On hyvä tietää jo heti aluksi, että traditioon kuuluu myös ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä. Tämä jännite ei välttämättä ole ongelmallinen, vaan enemmänkin todistus kirkon elävästä elämästä.
- Traditiota ei tule tarkastella ensyklopediana tai manuaalina kirkolle tai omalle elämälle. Kirkon yhteydessä nykyinen elämä on muodoltaan osallistumista traditioon. Ortodoksinen traditio ei tunne ajatusta pyhien tai menneiden opettajien elämän imitoimisesta, vaan uskoo heidän esikuvallisuutensa nimenomaan kunkin oman elämän kohdalla ja sen puitteissa.
- Traditio ja sen tulkinta kuuluu viime kädessä piispoille. Uskovaisen hengellisessä elämässä ei ole tarpeen problematisoida itseään tradition valossa, vaan hengelliset kysymykset kuuluvat keskusteluun rippi-isän kanssa. Kaikki ovat tradition välittäjiä ja kantajia, mutta kaikki eivät ole sen opettajia.
Tutustu lisää
Isä Mikael Sundkvist: Kirkon apostolisesta luonteesta. Luentotallenne. https://www.youtube.com/watch?v=HvPizZdjHTc
Raamattu
Raamattu, Biblia, tarkoittaa kirjakokoelmaa. Raamatussa itsessään viitataan pyhiin kirjoituksiin toistuvasti, mitä Raamatun englanninkielinenkin nimi ”Scriptures” (”kirjoitukset”) kuvastaa. Raamattu on kirjotettu yli tuhannen vuoden ajanjakson aikana hyvin erilaisten ihmisten toimesta. Raamattu jakaantuu Vanhaan ja Uuteen testamenttiin, jotka tarkoittavat sopimuksia tai liittoja Jumalan kanssa. Raamattu on osa Traditiota, ei sen ainut lähde tai kirjaimellinen viitepiste. Raamattu on itsessään syntynyt traditiona, ja ilmaisee sitä itsekin.
Psalmi 78:n alku (1-4) kuvaa Raamatun sisältä tradition itseymmärrystä:
Kuuntele kansani, minun opetustani, kallistakaa korvanne minun suuni sanoille. Minä avaan suuni mietelmiin, tuon ilmi muinaisaikojen arvoituksia. Mitä olemme kuulleet, minkä olemme saaneet tietää ja mitä isämme ovat meille kertoneet, sitä me emme heidän lapsiltansa salaa, vaan kerromme tulevalle polvelle Herran ylistettävistä teoista, hänen voimastansa ja ihmeistänsä, jotka hän on tehnyt.
On tärkeää muistaa, että kirkko ja traditio ovat olleet olemassa jo ennen Uutta Testamenttia. UT:n tekstien pyhyys ja velvoittavuus juontuu niiden suhteesta traditioon ja sen ytimeen eli elävään uskoon. Tästä syystä Raamatusta puhutaan Kirkon kirjana.
Uskon näkökulmasta Raamattu on kirkon kokoama kirja, mutta kaikille avointa ja suositeltavaa lukemistoa. Raamatuntulkinta tapahtuu eri paikoissa ja eri ihmisten kohdalla, mutta kirkon näkemyksessä Raamatun tulkintaa ohjaavat tietyt seikat. Ensinnäkin Raamattu on syntynyt ortodoksisen opetuksen mukaisesti samaan tapaan kuin muukin traditio, ihmisen ja Jumalan yhteistoimintana, eli synergiana. Tämä tarkoittaa, että mitkään sanat eivät ole jumalallisia itsessään ja vaikka Raamattu ja evankeliumit ovat Jumalan ilmoituksen kulmakivi, ortodoksinen kirkko on raamatullinen kirkko, ei vain Raamatun kirkko. Kirkon perustavana tulkintahorisonttina koko Raamatulle on Kristus, ja tämä näkyy yhä voimakkaasti niissä lukukappaleissa, joita esimerkiksi kirkon jumalanpalveluksissa Vanhasta Testamentista luetaan. Uutta testamenttia luetaan näin Vanhan testamentin ilmoituksen täyttymyksenä ja Uusi testamentti on valo, jonka valossa Vanhaa testamenttia avautuu.
Raamatun tulkintaa
Raamattua luetaan kirkossa monin eri tavoin. Ennen muuta Raamattua luetaan kirkossa, lauletaan veisuissa ja rukoillaan yhdessä esimerkiksi psalmien kautta. Samalla Raamattu on myös tutkittu ja luettu kirjakokoelma. Akateeminen raamatuntutkimus, eli eksegetiikka, on tutkimuksellinen tapa lukea Raamattua.
Kirkon kirjana Raamattu on luonnollisesti yksi tradition keskeisistä lähteistä ja osista. On sanottu, että kristillisen opin historia on keskeisesti Raamatun tulkinnan historiaa. Jo juutalaisesta Raamatun tulkinnan perinteestä voidaan karkeasti erottaa sekä normatiivista (määrävää) ja kirjaimellista tulkintaa, että allegorista eli vertauskuvallista tulkintaa. Koska ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia, ja juutalaisten osuus oli aluksi varhaiskristityissä verrattain suuri, oli Vanhan Testamentin tekstit heille useimmiten tuttuja ja tätä kautta myös sen luentaperiaatteet.
Alkukirkon suuri kysymys (ja vastaus) Raamatun tulkinnassa oli Vanha Testamentin profeettojen ennustuksien täyttyminen Messiaassa eli Kristuksessa eli Vanhan ja Uuden testamentin yhteensovittaminen. Tämä pyrkimys on yhä läsnä esimerkiksi kirkon jumalanpalveluksissa. Esimerkkinä voi ottaa vedenpyhityksen liitelauselman:
”Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi; Herralta tämä on tullut, ja on ihmeellinen meidän silmissämme.”
Jae on peräisin Luukkaan evankeliumista, jossa Kristus haastaa kuulijoita tulkitsemaan tätä jaetta. Jae viittaa suoraan psalmiin (118:22) ja edelleen esimerkiksi Jesajan katkelmiin (”Ja hän on olevan pyhäkkö, hän loukkauskivi ja kompastuksen kallio molemmille Israelin huonekunnille, paula ja ansa Jerusalemin asukkaille.” (8:14) sekä ”sanoo Herra: Katso minä lasken Siioniin peruskiven, koetellut kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, ei pakene. 28:16). Lisäksi on olemassa legenda, jonka mukaan Salomonin temppeliin suunniteltu kulmakivi ei sopinutkaan paikoilleen vaan jouduttiin hylkäämään. Tämä kulmakivi on Kristus, Kirkon pää.
Hepr. 1:1-5
Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle. Näin hänestä on tullut enkeleitä suurempi, yhtä lailla kuin hänen saamansa nimi on enkelien nimiä ylhäisempi. Ei Jumala ole yhdellekään enkelille milloinkaan sanonut: – Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Ei myöskään näin: – Minä olen oleva hänen Isänsä, ja hän on oleva minun Poikani.
Kristus VT:n ennustuksien täyttäjänä loi kirkkoon hyvin varhain ns. typologisen raamatunluennan perinteen. Typos merkitsee tyyppiä, ennuskuvaa ja esikuvaa. Tämä luentatapa on jatkuvasti läsnä jumalanpalvelusten teksteissä. Typologisesta tavasta lukea Raamattua käytettiin varhaisessa kirkossa myös mystien tai hengellisen lukutavan nimitystä. Esimerkkejä tästä tavasta ovat esimerkiksi juutalaisten pako Egyptistä pakona synnin orjuudesta ja Punaisen Meren halki kulkemisen rinnastaminen kasteeksi uuteen elämään. Toisia käytettyjä typologioita ovat esimerkiksi Mooseksen vaskikäärme ja pääsiäislammas ennuskuvina Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja kuolemasta. Juutalainen temppeliuhri vertaantui kristillisessä tulkinnassa Kristuksen ainutkertaiseen uhriin. Historiallisia kertomuksia voitiin pitää samaan aikaan tosina kertomuksina, mutta samalla ne kantoivat hengellistä ulottuvuutta pelastushistoriassa.
Monipuolisuus onkin kirkon raamatunluennan tunnuspiirteitä. Tulkinta voi sisältää hyvin samanaikaisesti kirjaimellisia, vertauskuvallisia ja profeetallisia merkityksiä sekä myös esimerkiksi kohottavia moraaliopetuksia. Tulkinta asettuu kokonaisuutena kuitenkin osaksi traditiota.
Raamatuntulkinnan tapoja
Typologinen
Ennuskuvallinen, hengellinen, ilmoituksen yhteyttä korostava.
Kirjaimellinen
Kirjaimellinen, vanhana aikana kirjaimellinen lukutapa ei välttämättä ollut ristiriidassa hengellisen tulkinnan kanssa, vaan yksinkertaisesti lähtötilanne, josta monet tulkinnat kasvoivat. Varhaiskirkossa esimerkiksi gnostilaiset opettajat lukivat kirkon opettajien näkökulmasta ylihengellisesti, erottaen kokonaan tekstien sanat yhteydestään ja siirtäen ne osaksi uutta mytologiaa ja filosofiaa. Tätä vasten kirjaimellisesta tekstistä tuli tärkeä osa kirkon perinnettä Raamatun tekstien kokoamisprosessissa, mutta tämä ei merkinnyt Raamatun yksipuolista, pelkästään kirjaimellista lukutapaa.
Pedagoginen
Esimerkiksi Kleemens Aleksandrialainen (n. 150-215) piti VT:n tekstejä kasvatuksellisena johdatuksena evankeliumiin. Liian varhain liian syvälle Raamatun tulkintaan uppoutuminen nähtiin myös vaarallisena. Ilman kirkon yhteyttä ja elämää Raamattukin saattoi johdattaa ihmisen epäterveisiin ääripäihin.
Innoittava/kohottava
Raamattu on Kristuksen kohtaamista tekstimuodossa ja oli osaltaan hengellisen elämän rakennusta. Raamattuun tutustuminen ja tekstin mietiskely nähtiin osana laajempaa kilvoitteluelämää.
Homileettinen eli opetuspuheen kautta avautuva Raamattu
Kristinuskon vakiintuessa ja levitessä voimakkaasti 300-400-luvuilla myös raamatuntulkinta nivoutui osaksi kirkon perinnettä opetuksen ja saarnaamisen muodossa. Suuret opettajat kuten Johannes Krysostomos (347-407) ja Basileios Suuri (330-379) pyrkivät liittämään Raamatun tulkintaa vallitsevan yhteiskunnan oloihin ja kristittyjen velvollisuuksiin omassa ajassaan.
Kirkolliskokousten opillinen luenta
Kirkon opinmuodostuksen historia on pitkälti keskustelua raamatuntulkinnasta ja erilaisten jakeiden tulkintaa kokonaiskuvan näkökulmasta. Kirkon oppi on raamatullista, mutta oppia ei voi lukea sellaisenaan Raamatusta.
Yhdessä pohdittavaksi
- Keskustelua Raamatun lukemisesta ja miten hyvin kirja on tuttu. Pohdintaa Raamatun lukemisesta osana kirkkoon tutustumista esimerkiksi jumalanpalvelusten kautta.
- Mitä ajatuksia herättää näkemys Raamatusta juuri kirkon kirjana?
- Keskustelua Raamatun luennan hyödyistä omalle kilvoittelulle osana hengellistä elämää ja myös käytännön kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle.
- Ehtoopalvelukseen osallistuminen yhdessä ja sen rakenteen avaaminen sen jälkeen palveluksessa käytettyjen raamatunkatkelmien kautta.
Tutustu lisää
- Matti Sidoroff: Raamattu ortodoksisessa kirkossa. Kuopio: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1990.
- Isä Rauno Pietarinen: Ortodoksia-kurssi, käsittelee Raamattua erityisesti neljässä ensimmäisessä videossa. https://www.youtube.com/watch?v=Cba9OW24kkw
Liturgia
Liturgia tarkoittaa yhteistä, Jumalaa ylistämään kokoontuvan ihmisjoukon työtä. Liturgian teksteissä avautuu myös edellä mainittu Raamatun kristuskeskeinen luentatapa. Monelta osin kirkon jumalanpalveluselämä on jatkumoa juutalaisten synagogapalveluksesta – levisihän evankeliumi aluksi nimenomaan juutalaisiin synagogayhteisöihin. Myöhempi kehitys kristittyjen valtavirran muodostuttua pakanoista yhteydet synagoogan hämärtyvät, mutta ovat yhä nähtävissä.
Ortodoksi tarkoittaa oikein uskovaa tai oikein rukoilevaa, ja niinpä varhaisen kirkon rukouselämä on merkittävä tradition lähde (ja on sitä yhä). Ylistämään saapunut varhaiskirkko ei vielä muovannut oppilauselmia, vaan kokoontui rukoilemaan – ja nämä sanat ja teot kertovat jotain oleellista uskosta. Jo 100-luvun apostolinen teksti Kirje Diognetokselle tuo esiin mitä kristillinen jumalanpalvelus on: se eroaa pakanauhreista ja juutalaisten temppeliuhreista ainutkertaisen Kristuksen uhrin muodossa. Oikeanlainen elämä näyttäytyy hyveellisyydessään uskon autenttisuuden merkkinä erotuksena ”ulkoisille” uhreille ja rituaaleille. Kirkko ymmärsi itsensä siis samanaikaisesti juutalaisuuden jatkajana ja täyttymyksenä että filosofiana, jossa totuus ymmärrettiin oikeaksi elämäksi. Kristityn merkkinä oli se, että ulkoiset teot olivat yhtä sisäisen puhtauden kanssa.
Kuva: Uspenskin katedraali, Helsinki. Kuva: Sam Kelly / Flickr, CC BY-NC-ND 2.0
Kirkon varhaisin opillinen kieli on ollut yksinkertaisesti rukouksen ja ylistyksen kieltä. Liturgiset tekstit kuvaavat usein kiitollisuutta oikean uskon vastaanottamisesta ja säilyttämisestä. Suomalaiselle ortodoksille tämä käy hyvin ilmi Karjalan valistajien juhlan (vietetään 31.10.-6.11. välisenä lauantaina) synaksaariosta:
Vaaliessamme rukouksellisesti pyhien valistajiemme muistoa… heidän yhteisenä muistojuhlanaan me osoitamme omaavamme ne pyhät perinteet, jotka heidän kauttaan liittävät meidätkin alkukatoliseen apostoliseen kirkkoon – Kristuksen viinipuuhun.”
Kirkon liturgisen elämän keskus on ehtoollisjumalanpalvelus eli liturgia. Herran ehtoolliseen osallistuminen yhdistää ihmisen Kristuksen ruumiiseen ja sitä kautta elävään traditioon. Irenaeos Lyonilainen kirjoitti jo 100-luvulla: ”Mitä meihin tulee, ajattelumme pitää yhtä eukaristian ja eukaristia vastavuoroisesti vahvistaa meidän käsityksiämme.” Kirkon liturgia on yhteyttä itse Totuuteen, joka on persoona, Kristus, ei kokoelma väitteitä tai uskomuksia. Traditiota voidaan pitää siis historiassa tapahtuvana persoonallisena yhteytenä ylösnousseeseen Kristukseen. Ortodoksinen eetos on yhtä paljon oikeaa kokemusta kuin oikeaa tietoa.
Näin myös kirkon liturgia ei vain ”esitä” kirkon oppia, vaan on sen lähde. Samoin kirkon raamatuntulkinta on tapahtunut merkittävissä määrin juuri liturgisissa teksteissä ja veisuissa. Liturgia on ollut usein kirkon opettajien keskeinen lähde heidän pohtiessa uskoa, elämää ja perinnettä.
Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662)
…pyhä Jumalan kirkko on kuin ihminen: sillä on pyhäkkö sielunaan, taivaallinen alttari älynään ja kirkkosali ruuminaan. Näin kirkko on ihmisen kuva ja kaltaisuus aivan kuten ihminen on tehty Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi…
Mystagogia 4, PG91, 672A-C.
Isä Thomas Hopko (1939-2015)
Kristillisen sakramentaalisen ja liturgisen elämän elävä kokemus on eräs kristillisen opin päälähteistä. Kirkon liturgiassa Raamattu ja pyhä Traditio heräävät eloon ja tulevat jaetuiksi kristityn kansan eläväksi kokemukseksi. Näin palvelemisen, rukouksen ja sakramenttien, kautta Jumala opettaa ihmisiä aivan kuten on luvattu messiaanisena aikana (ks. Joh. 6:45).
Hopko, Thomas. The Orthodox Faith, Vol. I: Doctrine and Scripture. ”Sources of Christian Doctrine: The Liturgy”. Orthodox Church in America.
Yhdessä pohdittavaksi
- Tämä osio voidaan toteuttaa opetusliturgian yhteydessä. Voidaan myös järjestää ”matka” liturgiaan oppaan johdolla, jolta voi palvelusta ennen ja sen jälkeen kysyä kysymyksiä.
- Pohdintaa kirkon yleisestä ja valmiiksi sanoitetusta rukouksesta ja omasta henkilökohtaisesta rukouselämästä.
- Liturgia liturgian jälkeen, kirkkokahvien ”sakramentti” esimerkkinä maailmaan vietävästä Kristuksen kohtaamisesta.
Tutustu lisää
- Alexander Schmemann: Maailman elämän edestä: sakramentit ja ortodoksisuus. Suom. Sirkka Maria Markkanen ja Matti Sidoroff. Kuopio: Ortodoksinen veljestö, 1974. Myöhempiä painoksia 1992 ja 2014.
Kirkolliskokoukset
Kirkko on historiassaan ajoittain turvautunut apostolien, heidän seuraajiensa piispojen ja näiden ohjaamien laumojen yhteiseen konsensukseen joutuessaan kohtaamaan ristiriitatilanteita tai ongelmia. Ensimmäinen kirkolliskokous oli apostolisen kirkon (Ap. t. 15) kokous, jossa päätettiin, että myös ei-juutalaiset saattoivat tulla kristillisen kirkon jäseniksi. Myöhemmin historia tuntee monenlaisia kokouksia: on niin sanotut ekumeeniset konsiilit (7 kpl), paikalliset kokoukset ja myös kokouksia, jotka myöhemmin on todettu mitättömiksi. Piispojen keskinäinen tapaaminen, tai ainakin pyrkimys säännöllisiin tapaamisiin keskenään, oli tapana jo hyvin varhain.
Kirkolliskokouksia kutsutaan myös synodeiksi tai konsiileiksi. Ensimmäisistä kokouksista Apostolien tekojen ulkopuolella on merkkejä 100-luvun jälkipuoliskolta, jolloin kokoonnuttiin yhteen ratkomaan ei-paikallisia kiinnostuksen kohteena olevia asioita, kuten pääsiäisen ajankohtaa. Kirkon kasvaessa ja levittäytyessä oli normaalia, että oli tarve löytää jokin elin, jolla olisi kyky käsitellä laajasti kirkkoa koskevia ongelmia. Konstantinos Suuren kääntyminen kristityksi ja kristinuskon valtionuskonnon asema muutti tuon tarpeen kattavuutta ja asemaa. Paikalliset kokoukset saattoivat vastata myös maallisen hallinnon tarpeisiin ja noudattaa sen rajoja. Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous 1700 vuotta sitten, Nikean kokous 325 loi kaikkia opillisesti velvoittavan ekumeenisen synodin ilmiön.
Ekumeenisten synodien merkitys erotuksena paikallisiin kokouksiin voisi tiivistää nimenomaan opillisiin kysymyksiin ja niiden keskeisyyteen. Yhteen kokoontuneet piispat eivät niinkään vedonneet kokouksen omaan arvovaltaan, ainoastaan kokouksen kykyyn säilyttää ja välittää edelleen muuttumaton oppi ja opetus. Samaan tapaan kuin muukin traditio, konsiilit eivät olleet aina täydellisesti edustettuja eivätkä siten vastanneet nykydemokraattista edustuksellista päätöksentekoa. Lisäksi konsiilit saivat mandaattinsa (tai se vietiin pois) usein myöhemmin, niin sanotun vastaanoton eli reseption kautta.
Kristillinen opinmuodostus on ollut siis sukupolvien, ei vain tiettyjen auktoriteettien työn tulosta. Kokousten moninaiset vaiheet omalta osaltaan heijastavat itse tradition logiikkaa, jossa Pyhä Henki toimii yhdessä vaillinaisten ihmisten kanssa.
Ekumeeniset kirkolliskokoukset ja niiden keskeiset päätökset
Nikean ensimmäinen kirkolliskokous 325
Tuomitsi areiolaisuuden (opetuksen siitä ettei Kristus ollut Jumala) ja vahvisti Kristuksen olevan samaa olemusta kuin Isä.
Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous 381
Laajensi uskontunnustusta ja tunnusti Pyhän Hengen täyden jumaluuden. Tämä uskontunnustus lausutaan yhä jokaisessa liturgiassa.
Efesoksen kirkolliskokous 431
Tuomitsi nestoriolaisuuden ja vakiinnutti neitsyt Marian ylistämisen Jumalansynnyttäjänä (theotokos).
Khalkedonin kirkolliskokous 451
Tunnusti, että Kristuksella oli sekä inhimillinen että jumalallinen luonto täydellisinä, jotka yhdistyivät yhdessä persoonassa.
Konstantinopolin toinen kirkolliskokous 553
Otti kantaa edellisen Khalkedonin kokouksen synnyttämään eripuraan ja jakaantumiseen kirkossa.
Konstantinopolin kolmas kirkolliskokous 680-681
Tarkensi opetusta Kristuksen persoonasta, varmensi että Kristuksella oli sekä inhimillinen että jumalallinen tahto.
Nikean toinen kirkolliskokous 787
Vahvisti ikonien kunnioittamisen osaksi aitoa kirkon perinnettä.
Ekumeeninen kirkolliskokous on kirkon korkein päättävä elin, kirkon laajin piispainkokous. Ekumeenisia kirkolliskokouksia on järjestetty vastaamaan joihinkin tiettyihin ongelmiin, eivätkä ne kokoonnu säännöllisesti toisin kuin paikalliset synodit. Kirkolliskokoukset muodostavat tärkeän tradition lähteen: niiden päätöksissä muodostetaan kirkon opin pääkohdat sekä annetaan kanonisia ohjeita kirkkojärjestyksen ja kirkollisen elämän alueilta.
Kirkkoisät, -äidit ja opettajat
Ortodoksisen kirkon tradition yhteenä lähteenä on ns. patristinen traditio. On tulkinnanvaraista miten patristinen aika määritellään, mutta eräs mahdollinen ajatus on sijoittaa se ekumeenisten kirkolliskokousten aikaan, siis aikaan, jolloin kristillinen opinmuodostus oli käynnissä. Patristisen ajan opettajat ovat oleellinen osa ortodoksista traditiota.
Karkeasti kirkon opettajat voidaan jakaa muutamaan luokkaan. On apologeetat, jotka puolustavat tai todistavat oikeasta uskosta (tähän kategoriaan voidaan lukea myös marttyyrit, siis todistajat). On askeettiset isät, jotka opettavat kilvoittelusta, Jumalan tuntemisesta ja jumaloitumisesta kristillisen elämän pääämääränä. On mystiset isät, jotka usein runollisesti tai kokemuksellisesti pyrkivät sekä kokemaan että ajattelemaan Jumalan mysteeriä.
Isien opetuksen perinnettä ei tule sekoittaa yksioikoisesti opin kehitykseen jonkinlaisena abstraktiona. Isät opettivat ja kirjoittivat oman aikansa kosketuspinnasta ikuisuuden kanssa ja luonnollisesti myös omalla persoonallaan. Heitä pidetään esikuvallisina opetuksen puhtauden kannalta, mikä on katsottu seuraavan hengellisestä puhtaudesta. Täydellisiä kirkkoisät, kuten ei ihmisistä kukaan, eivät olleet.
Tämä asettaa isien kirjoitukset osaksi traditiota ja sen tulkintaa. Isien kirjoitukset eivät ole erehtymättömiä ja on useita tapauksia, jossa myöhempi historia on todennut jonkin isän erehtyneen yhdessä asiassa ja olleen taas toisessa oikeassa. Tämä asiantila on vain ja ainoastaan perinteelle kunniaksi: se ehkäisee meitä sekoittamasta pyhyyttä täydellisyyteen sekä sekoittamasta moralistisia nuhteettomuuden vaatimuksia pyhään ja katumuksentäyteiseen elämään.
Jo mainittu Irenaeos Lyonilainen mielsi toisella vuosisadalla patristisen perinteen merkitykselliseksi, vaikka eli itse miltei apostolisena aikana. Isien arvovalta on siis tradition omaa arvovaltaa, ei heidän omaansa. On silti totta, että Kirkko arvostaa enemmän tiettyjä isiä kuin toisia – tunnustaen samalla, että yksikään opettaja ei omista koko totuutta.
Koska isien rikkaassa perinteessä on helppo jämähtää ristiriitaisiin tulkintoihin tai yksittäisten opettajien lausumiin (joista sinänsä on voinut tulla jopa dogmin osia), on uudempana aikana ryhdytty puhumaan isien mielestä tai konsensuksesta yksittäisten totuuslauselmien sijaan. Aivan samoin kuin Raamatun tutkimisen päämääränä ei ole osata Raamattua kirjaimellisesti sana sanalta, ei isienkään kirjoitukset ole sitaattikokoelmia. Patristinen mieli viittaa siihen, että traditio koostuu sekin ihmismielen ja Pyhän Hengen luovasta työstä. Kallistos Ware (1934-2022) onkin todennut, että ajatus siitä, että uusia kirkon opettajia ei voisi enää syntyä, on samaa kuin sanoisi Pyhän Hengen hylänneen kirkon. Samaa ajatusta ilmaisee usein lainattu Jaroslav Pelikanin (1923-2006) lausahdus jossa ”traditio on kuolleiden ihmisten elävää uskoa, traditionalismi taas elävien ihmisten kuollutta uskoa.”
Nykyään erityisesti sosiaalisen median kautta välittyvä irtonaisten opetusten ja viisauksien kaltainen opetus ei ole sinänsä väärin, mutta tarjoaa opetukset muodossa, josta puuttuvat persoonallinen välitys, kirkon konteksti ja laajempi asiayhteys. Isien kohdalla on oleellisempaa tietää minkälaisesta ajattelusta ja todellisuudesta nuo tekstit kertovat kuin mitä heidän kirjoituksensa sanasta sanaan sanovat. Myös isien luentaan on sovellettavissa isien itsensä lukutavat Raamatusta ja muusta perinteestä.
Pyhät ihmiset
Ortodoksisessa kirkossa pyhät ihmiset ovat päässeet osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Edellä mainitut isät ja äidit ovat vain osa pyhien joukkoa. Pyhästä tai pyhistä puhuminen voi olla vaikeaa pyhyyden määrittelyn vaikeuden takia. Pyhyyteen liittyy myös arkikielen mielleyhtymiä, jotka viittaavat johonkin koskemattomaan, puhtaaseen ja täydelliseen. Nämä merkitykset ovat aivan oikeita siinä suhteessa, että ne paljastavat sen mistä ihmistenkin osallistuma pyhyys on peräisin: Jumalasta.
Raamatun mukaan ainoa pyhä on Jumala. Jo juutalaisille Jumala antoi tiukan ohjeen ”pysyä” pyhinä, siis ollen kajoamatta mihinkään epäpyhään:
”Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä, ja siksi teidän tulee pitää itsenne puhtaina ja pyhinä.” (3. Moos. 11:44)
Juutalaisille pyhyyteen osallistuminen tapahtui Lain seuraamisen kautta. Kristillinen kirkko katsoi Lain tultua täytetyksi Kristuksessa ja tien pyhyyteen olevan nyt ihmisen sisällä, hänen täyttäessään Kristuksen tärkeintä käskyä rakastaa lähimmäisiä ja Jumalaa. Pyhien ihmisten elämä todistaa siis yksinkertaisesti evankeliumista.
Pyhä Maria Skobtsova. Ikoni: Joshua Coolman. Kuva: Jim Forest / Flickr, CC BY-NC-ND 2.0.
Pyhät ihmiset olivat pyhittyneitä ihmisiä. Pyhä ihmisen kohdalla ei tarkoita täydellisyyttä tai erehtymättömyyttä, vaan ihmisen oman persoonan pyhittymistä omassa ajassaan. Näin pyhien esimerkki ei ole imitoimista varten, vaan seuraamista varten.
Pyhien ihmisten elämäkertoja on koottu synaksaarioihin. Näitä luetaan kirkossa, luostareissa sekä yksilön hengelliseksi ravinnoksi. Myös pyhien esirukouksiin turvaudutaan sekä yhteisessä että henkilökohtaisessa rukouselämässä. Synaksaariot ovat tyyliltään vanhaa, kohottavaa kirjallisuutta, joiden legendan kaltainen esitystapa on peräisin ajalta, jolloin vastaavilla teksteillä oli tärkeä opetuksellinen funktio.
Pyhistä ihmisistä käytetään kirkon perinteessä eri nimityksiä:
- apostolit ja apostolienvertaiset (viitataan Kristuksen opetuslapsiin ja heidän merkittävyyteensä rinnastettaviin pyhiin)
- evakelistat (evankeliumeiden kirjoittajat)
- profeetat (Vanhan testamentin Israelin kansan profeetat ja Kristuksesta ennen hänen tuloaan puhuneet)
- tunnustajat (uskonsa tähden kärsineet, mutta eivät kuolleet – erotuksena marttyyreihin)
- marttyyrit (uskonsa tähden surmatut tai kuolleet)
- houkat (Kristuksen tähden houkat, epäsovinnaisesti käyttäytyneet ja usein maallisia rakenteita kritisoineet kilvoittelijat
Nämä ovat vain yksi tapa nimetä pyhiä ihmisiä. On pyhiä luostarikilvoittelijoita, autuaita opettajia sekä oikeamielisiä maallikoita.
Pyhien kunnioittaminen on tradition näkökulmasta samankaltaista luontevaa toimintaa kuin perhepiirissä läheisten muisteleminen. Kirkon perinteessä esirukous elämän Jumalalle kantaa yli kuoleman, ja pyhien kunnioittaminen on orgaaninen jatkumo ikonien kunnioittamiselle (tai toisinpäin). Samalla pyhien joukko on kirjava, eri aikakausina eläneiden ja hyvin erilaisten ihmisten joukko. Pyhien esimerkki kertoo siitä, pelastus ja pyhittyminen on mahdollista jokaisen oman, persoonallisen elämän puitteissa ja todellisuudessa.
Pyhien joukossa luostarikilvoittelijat ovat ymmärrettävästi edustettuina runsaslukuisesti. Tunnettujen pyhien joukosta merkittävä osa on ollut munkkeja, nunnia tai papistoon kuuluvia. Suhdeluku ei kerro kuitenkaan pyhyyden väylien eritasoisuudesta. Pyhyyden luonne Jumalan yhteydessä eletystä elämästä kertoo juuri siitä, että yhteismitallisuutta pyhyyden eri muotojen välillä ei ole, ainoastaan sama lähde. Isä Alexander Schmemann (1921-1983) onkin sanonut, että pyhyys on jotain mistä puuttuu kokonaan vertailun periaate: pyhää ei voi ”mitata” moraalisella kyvykkyydellä, hurskauden määrällä tai oikeilla ajatuksilla. Pyhä on vain persoonallisesti tunnistettavaa ja seurattavaa. Tämän vuoksi kirkko kunnioittaa erityisesti pyhiä kilvoittelijoita, munkkia ja nunnia sekä maallikoita.
Kanoninen perinne
Eri aikoina yleisten sekä paikalliten kirkolliskokousten istunnoissa muotoiltiin ohjenuoria kirkon elämälle, joita kutsutaan kanoneiksi. Kanonit ovat sanansa mukaisesti mittoja, ei lakeja. Kanonit eivät myöskään ole oppilauselmia (dogmaa) eivätkä myöskään etiikkaa. Kuitenkin kanoneissa puhutaan dogmeista ja moraalikysymyksistä. Dogmaattisiksi kanoneiksi voidaan ajatella kirkolliskokousten määritelmät esimerkiksi Kristuksesta. Vaikka näitä määritelmiä voidaan muotoilla uusin sanoin tai kehitellä teologisesti, ne ilmaisevat kuitenkin uskonopin muuttumatonta ja luovuttamatonta ydintä.
Moraalisista kanoneista voi ottaa esille vaikkapa kiellon myydä kirkon sakramentteja korvausta vastaan. Tämän tyyppisistä kanoneista ei ole johdettavissa yleisempiä periaatteita, vaan ne kertovat aikanaan syntyneistä ongelmista (tässä tapauksessa ne kertoivat näystä, että sakramentit kuuluvat kaikille statuksesta riippumatta).
Lisäksi kanoneissa on varsin käytännöllisiä ohjeistuksia, jotka ovat muutettavissa ja myös ovat muuttuneet historiassa. Esimerkiksi ohjeistus olla vihkimättä papistoon alle 30-vuotiasta on yhä kunnioitettu, mutta ei välttämättä noudatettu kanonin ohjeistus. Kanoni voi säilyttää ideaalin roolinsa ”mittana” vaikka sitä ei noudatettaisi täydelleen (tämä ilmaisee taas kanonien ja laajemminkin tradition tulkinnan tyyliä: itse elämä ja hengellinen näkemys ihmisen kypsyydestä tarkentuvat yksittäistapauksissa eri tavoin vaikka ideaali tunnustetaan silti merkitykselliseksi). On myös kanoneita, jotka eivät todista varhaisen kirkon käytänteistä, mutta jotka kirkko on katsonut tärkeäksi säilyttää, kuten piispojen naimattomuus.
Kanonien tulkinta kuuluu ortodoksisessa traditiossa piispainkokoukselle. Kanoneita sovelletaan myös hengellisessä ohjauksessa. Kanonien tulkinta ja soveltaminen ei ole maallikon asia.