Etiikka – ohjeita valintaan mikä on oikein ja mikä väärin

Etiikka on kreikkaa (íthos) ja tarkoittaa niin elämäntapaa, asennetta, toimintatapaa kuin arvoja. Etiikka on aikaisemmin nimetty siveysopiksi. Silloin käsiteltiin usein vain sukupuolielämää kun etiikka käsittää kaiken inhimillisen toiminnan.

Etiikalla tarkoitetaan tilanteita joissa yksilö tai yhteisö joutuu päättämään millainen toiminta on oikein ja millainen väärin. Eettinen pohdinta sinällään ei tarkoita oikeata ja hyvää valintaa. Valinta tarvitsee taustakseen sääntöjä ja arvoja.

Maailmassa on monia erilaisia eettisiä arvoja, kaikissa uskonnoissa oma. Kristin-uskon sisältä löytyy eri painotuksia. Eri aikoina kristillinen etiikka on painottanut eri asioita. Karkeasti ottaen itä painottaa enemmän yhteisöllisyyttä ja ihmisen vapaata tahtoa kun taas länsi on yksilölähtöisempi ja lakihenkisempi, velvoittavampi. Roomalaiskatolinen kirkko on antanut useammin eettisiä ja moraalisia lausuntoja kuin ortodoksiset kirkot. Meillä Suomessa vallitseva luterilainen etiikka on ennen ollut hyvin velvoittavaa ja kurinalaista.

Vaikka nyky-yhteiskunta on maallistunut, vaikuttaa kristillinen etiikka taustalla vahvasti. Lainsäädäntömme nojaa siihen, samoin hyvinvointiyhteiskuntamme malli. Vallitsevaan tilanteeseen ollaan tottuneita eikä enää eroteta eettisen ajattelun ja toiminnan olevan kristillistä. Moniarvoisuutta ja yksilökeskeisyyttä korostetaan, eikä yhteisöllä ole enää yhteisiä arvoja. Tällainen ajattelutapa on niin idän kuin lännen katolisille kristityille alkujaan vieras.

Jokainen joutuu tekemään ratkaisuja joilla on merkitystä niin omalle kuin lähimmäisten elämälle. Aina ei ole helppoa tehdä ratkaisua, eikä vastaus välttämättä ole yksinkertaisesti oikein tai väärin. Elämänkokemuksen karttuessa huomaa hyvä – paha ajattelun vaihtuneen rauhalliseen pohdintaan. Kaikkiin eettisiin kysymyksiin ei ole yleispäteviä ja yksinkertaisia sääntöjä.

Ortodoksinen etiikka

Ortodoksisen etiikan taustat ovat pitkälti samat kuin muillakin kristillisyyden suunnilla, varsinkin roomalaiskatolisten kanssa. Keskeisintä ortodoksisessa etiikassa on käsitys että ihminen on Jumala kuva, elävä ainutlaatuinen persoona, jolla on vapaa tahto sekä pyrkimys hyvään. Ortodoksisen etiikan kulmakivinä ovat Raamattu ja perinne, eli traditio. Kummallakin on tärkeä asema.

Eettisen ajattelun pohjaksi Raamatusta löytyvät luomiskertomus, Kymmenen käskyä, laki, Vuorisaarna, evankeliumi sekä lähetyskirjeet. Raamatun eettinen opetus pitää nähdä kokonaisuutena, eikä sitä voi noudattaa kirjaimellisesti. Kirkon tehtävä on tulkita opetus nykypäivään sopivaksi.

Luomiskertomuksesta tiedämme kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kal-taiseksi ja jolla on vapaa tahto. Kymmenen käskyn laki on voimassa tänäänkin. Kristuksen opetus ja toiminta antavat pohjan ortodoksiselle etiikalle. Näistä luemme evankeliumista. Kristus ei kuitenkaan jättänyt yksityiskohtaisia ohjeita. Vuorisaarnan Autuuden lauseet ovat oikeastaan ainoa varsinaisesti eettinen opetuspuhe. Kristus opettaa aina pelastuksesta, näin ihmisen toiminta toisten ihmisten kanssa merkitsee aina jotakin myös ihmisen ja Jumalan suhteen kannalta.

Jumalan kuvaa meissä ovat järki, äly, hengellisyys, tunteet, omatunto, kyky oppia ja opettaa, kehittyä eri taidoissa ja tieteissä. Jokainen meistä on myös korvaamaton ja ainulaatuinen, pyhä olento. Jumalan kuva meissä saa meidät myös hakemaan pelastusta. Pelastuksen kautta saavutamme taas Jumalan kaltaisuuden, jonka ihminen menetti syntiinlankeemuksen jälkeen. Maailmassa hyvä ja paha ottavat toisistaan mittaa ja meidän on tehtävä valinta.

Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon. Tämän vapaan tahdon ja kuvan kautta jokainen meistä on persoona, ei vain yksilö eli luomaton numero rivissä. Jumala ei pakota meitä rakastamaan ketään, ei persoonaa itseään, ei lähimmäistään eikä edes Jumalaa itseään. Jumala on kuitenkin asettanut meihin omantunnon, meillä pitäisi siis olla luontainen käsitys siitä mikä on oikein ja väärin. Vapaa tahto ja omatunto ovat merkittävällä tavalla osa sitä hyvää jollaiseksi Jumala meidät loi. ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1.Moos.1:31)

Kirkon perinne etiikan ohjaajana

Eettisen opetuksen perinteeseen lasketaan niin kirkolliskokoukset, kirkkoisien ja -äitien opetukset, ohjaajavanhusten ja hengellisten isien ja äitien viisaus, luostarisäännöstö kuin kirkon yli 2000 vuotinen kokemus. Myös sakramentit, jumalanpalvelukset ja rukouselämä kuuluvat perinteeseen.

Kirkolliskokouksissa laadittiin kokoelma varsinkin kirkon työtentekijöitten elämän säädöksiä. Kokouksissa annettiin myös maallikoita koskevia ohjeita. Näistä kanoneista on laadittu myös selitysoppaita, mutta ne ovat pääosin oman aikansa lapsia. Nykyään ortodoksiset kirkot katsovat etteivät ne ole etiikan kysymyksissä mikään lausuntoautomaatti. Näin eettisiin kysymyksiin ei ole selkeitä ja kaikkia sitovia sääntöjä. Näkemykset eri paikalliskirkkojen kesken ovat joissakin tapauksissa melko suuret. Tähän vaikuttaa suuresti se millaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa toimitaan. Paikalliskirkkojen piispainkokoukset ovat julkaisseet kannanottoja eri kysymyksiin, muutamia yhteisiäkin kannanottoja on tehty. Eettinen ohjaus on nimenomaan piispojen tehtävä. Kirkoilta saatetaan myös kysyä kantaa lainsäädäntöä laadittaessa.

Kirkkoisät ja -äidit ovat evankeliumia tulkitessaan ja selittäessään antaneet paljon eettistä opetusta. Lisäksi he ovat kirjoittaneet opetuspuheita.

Ohjaajavanhukset ovat antaneet neuvoja yksittäisille ihmisille ja yksittäisiin tapauksiin. Joitakin opetuksia on koottu kirjoiksi. Suullisena perinteenä kiertää myös paljon opetusta. Tämä opetus on kirkon ääntä, vaikka toisten elämään annetut ohjeet eivät aina ole sopivia omaan elämään.

Sakramentit edustavat kirkon eettisiä arvoja. Raamatuntekstit, rukoukset ja veisut tuovat ne esille. Kastetoimituksessa opetetaan elämän kunnioittamisesta ja kristityn tehtävästä tässä maailmassa. Avioliiton sakramentissa opastetaan hyvinkin käytännöllisesti mitä hyvä avioelämä on. Hautauksen tekstit kertovat kirkkomme käsityksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Säännöllinen jumalanpalveluselämä olisi myös etiikan kannalta hyvä asia. Palvelusten rukoukset ja veisut sisältävät paljon eettistä opetusta. Myös pyhien elämänkertojen lukeminen toimii eettisen ajattelun pohjana. Yksityinen rukouselämä on tärkeä, vaikka se olisi vähäistäkin. Ortodoksinen etiikka rakentuu uskonopin kautta. Siksi on luonnollista tuntea uskontunnustus ja Herran rukous myös etiikan lähteiksi.

Nykypäivän eettisiä kysymyksiä

Elämän pyhyys

Ihmisen elämä on pyhä, Jumala antoi sen meille. Isä Jumala on puhaltanut meihin Elämän Hengen, siksi jokaisen ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Ihmisellä ei ole oikeutta kajota omaan tai toisen ihmisen elämään. Elämänalun eettisiä kysymyksiä ovat ehkäisy, abortti ja hedelmöityshoidot.

Ortodoksinen kirkko ei kiellä ehkäisyä, mutta se ei ole tekosyy irtosuhteisiin ja vastuuttomaan seksielämään. Ehkäisy voi oikein käytettynä suojella elämän pyhyyttä.

Abortti ei ole missään nimessä ehkäisykeino. Abortti on kirkon kannalta murha, sillä elämän katsotaan alkavan hedelmöityshetkestä. On kuitenkin tilanteita joissa abortti voi olla ns. pienin paha, esimerkiksi jos äidin henki on uhattuna. Mutta tulevan lapsen vammat tai perheen taloudellinen tila eivät ole syitä abortin tekoon.

Hedelmöityshoidot ovat eettinen kysymys sillä niissä syntyy ”ylimääräisiä” alkioita, joissa siis kirkon opetuksen mukaan jo on elämä. Näitä tuhottaessa syyllistytään siis murhaan. Osa hedelmöitysklinikoista kuitenkin toimii kristillisesti ja pyrkii välttämään ylimääräisten alkioitten syntyä. Näitäkään hoitoja ei saa käyttää ihmisen jalostukseen.

Kirkko tuomitsee murhat ja muut kuolemantuottamukset, sillä kuudes käsky opettaa ”Älä tapa”. Aikaisempina vuosisatoina itsemurhan tehnyttä ei siunattu hautaan, sillä itsemurha on suurin mahdollinen synti Pyhää Henkeä kohtaan. Viime aikoina kirkko on tarkistanut näkemystään itsemurhasta ja se nähdään enemmän suuren ahdistuksen äärimmäisenä tekona kuin omahyväisenä ratkaisuna. Itsemurha on aina tragedia ja edelleen synti, mutta sen uhri erityisesti tarvitsee esirukoustamme jotta hänen sielunsa pelastuisi. Jokaisella meillä on jokin tehtävä tässä maailmassa ja taito jota käyttää Jumalan kunniaksi. Jotta elämämme olisi arvokasta, meidän tulee itse arvostaa sitä. Jokainen meistä on myös kutsuttu kunnioittamaan toisen ihmisen elämää ja jakamaan yhteinen elämä. Elämän kunnioitukseen kuuluu Jumalan kunnioitus ja hänen tahtonsa täyttäminen.

Kuoleman kautta ikuiseen elämään

Kuolema on luonnollinen tapahtuma, vaikka nyky-yhteiskuntamme yrittääkin piilottaa sen. Kukaan meistä ei tiedä kuolemansa hetkeä. Kirkkoisät kehoittavat meitä muistamaan kuolemaamme päivittäin koska kuoltuamme tapahtuu tuomio. Saamme tietää olemmeko pelastuneet vaiko emme. Kristus itse kertoo viimeisestä tuomiosta (Matt.25:31-46), mutta kirkon perinteessä on esitetty myös arvioita voiko Jumala, Rakkaus, tuomita sittenkään ketään kadotukseen.

Kristuksen ylösnousemus tarkoitti koko ihmiskunnan mahdollisuutta ylösnousemukseen. Sielumme on joka tapauksessa kuolematon, mutta uskomme myös ruumiin ylösnousemukseen. Emme tiedä minkänäköinen tuo ylösnoussut ruumis on. Emme tiedä myöskään milloin tuomio tulee. Kuoleman hetki on Jumalan päätös. Kirkon mukaan kuolema on palaamista Hänen luo, Aabrahamin helmaan, isien joukkoon, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia.

Kuolema on vaikea asia niille jotka jäävät kaipaamaan. Kuollut on jo poissa tämän maailman murheesta. Erityisen tärkeää kuoleman yhteydessä on muistaa esirukous edesmenneen sielun puolesta. Lyhimmillään voimme lausua hartaasti ”Anna Herra iankaikkinen muisto!”

Kirkko ei hyväksy ns. eutanasiaa. Ihminen ei voi päättää milloin hän itse tai joku toinen on elänyt ”elämisen arvoisen” elämänsä loppuun.

Syntiinlankeemuksen tähden meidän elämämme ei ole tuskaton eikä kuolema helppo. Meillä on kuitenkin mahdollisuus lievittää tuskia, tehdä kuolemasta niin helppo kuin mahdollista.

Kuolemaan on hyvä valmistautua, tapana on edelleen varata kuolinvaatteet ja mahdollisuuksien mukaan myös hautaristi ennakkoon. Ennen kuolemaa pitää osallistua Ehtoolliseen. Mikäli mahdollista tulisi läheisten olla kuolevan luona lähdön hetkellä, siihenkin hetkeen ovat tueksi omat rukoukset. Vainajan pukeminen ja muu varustelu arkkuineen on tärkeä osa surutyötä.

Vainajan puolesta toimitetaan muistopalveluksia kuolinpäivänä ja sen jälkeen, mm. 40. päivänä ja aina vuosittain kuolinpäivänä.

Luonto ja siitä huolehtiminen

Toisen vuosituhannen loppupuoli on herättänyt ihmisen vastuuseen ympäristöstään. 1900-luvun aikana ehdittiin tuhota luonnonvaroja enemmän kuin koskaan ennen.

Kristilliseen elämään eivät kuulu ryöstökalastus, maaperää surutta käyttävä maatalous tai eläimiä väkivaltaisesti sortava tehotuotanto. Kaikki nämä teot ovat lähtöisin ihmisen ahneudesta. Vakavia rikoksia luontoa vastaan ovat myös roskaaminen ja saastuttaminen.

Ihmisen alkuperäinen tarkoitus oli toimia Jumalan työtoverina, luomistyön jatkajana, syntiinlankeemuksesta huolimatta. Tällaiseen rooliin ei kuulunut muitten Jumalan luomien riisto. Ihminen voi ja saa käyttää luonnonantimia, mutta kohtuullisesti.

Ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on tullut tunnetuksi ympäristöarvojen puolestapuhujana. Hänen siunauksellaan on kirkkovuoden aloituspäivä 1.9. myös luomakunnan päivä. Patriarkka on pitänyt kokouksia ja luentoja ympäristöteemoista. Suomen ortodoksinen kirkko on lisäksi laatinut oman ympäristöohjelman ja ns. vihreisiin arvoihin ainakin yritetään sitoutua.

Työ tehdään Jumalan kunniaksi

Aikaisempina vuosisatoina työnteko vei merkittävän osan päivästä ja koko elämästä, nykyään työn rasittavuus on muuttunut ruumiillisesta henkiseksi.

Koulutus hankitaan työssä suoriutumista varten ja työtaitoa pidetään yllä koulutuksin. Työn tulisi olla jokaiselle mielekästä. On perusoikeus saada valita työnsä itse. Työsuhdetta säätelevät erilaiset säännöt ja ohjeet, joista selviävät niin työntekijän kuin työnantajankin oikeudet ja velvollisuudet. Hyvässä työpaikassa ja työsuhteessa ihminen viihtyy ja kokee työnsä kautta itsensä tarpeelliseksi. Työelämä on kanssakäymistä muitten ihmisten kanssa, siksi tarvitaan sosiaalisia taitoja ja toisten kunnioittamista. Työ tulee suorittaa Jumalan kunniaksi, sitä edesauttavat edellämainitut seikat.

Kristillinen etiikka ei hyväksy työn kautta tapahtuvaa riistoa, esim. orjuutta. Mutta työelämän säännöt ja menetelmät olleet usein kirkon sanavallan ulkopuolella. Työ ei suoranaisesti ole itseisarvo, ihminen ei menetä arvoaan vaikka ei töissä olisikaan. Ortodoksinen etiikka suhtautuu työhön kunnioittavasti ja pitää sitä hyvänä ja tarpeellisena, mutta työ ei ole koko elämä. Työnteko rytmittää elämää hyvällä tavalla ja ehkäisee näin veltostumista ja syrjäytymistä. Eri töitten ja toimialojen eriarvoisuus ei ole sekään oikein. Jokaisen työpanosta yhteisössä tarvitaan.

Kirkolla on rukoukset työhön ryhdyttyäessä ja varsinkin luostarissa on noudatettu vanhaa kristillistä ohjetta ”rukoile ja tee työtä”. Luostarin yhteiselämässä tulee esille jokaisen työpanoksen tärkeys selvemmin kuin laajassa yhteiskunnassa. Aiemmin isot perheet toimivat (tässä suhteessa) samoin kuin luostarit, jokaisen työkykyisen taitoja tarvittiin jokapäiväisen leivän saamiseksi. Jokainen työ tulee suorittaa Jumalan kun-niaksi.

Vapaa-aika, aika levätä työstä

Ihminen tarvitsee myös aikaa jolloin levätä. Vapaa-aika ei välttämättä ole työnteon vastakohta, eikä se tarkoita velttoa ja laiskaa aikaa. Kirkkoisät ovat varoittaneet niin henkisestä laiskuudesta kuin ruumiin velttoudesta.

Vapaa-aikana teemme jotakin mielekästä. Tätä varten ihmisellä on yleensä erilaisia harrasteita. Voimme myös nauttia erilaisesta kulttuurista tai opiskella, pääasia on unohtaa arjen rasitukset. Hyvin vietetty vapaa-aika pitää mielemme ja kehomme vireinä.

Vapaa-aikaan sisältyy myös lepo. Ihmisen on ilmeisesti aina ollut vaikea arvioida levon tarvetta. Aina on ollut ihmisiä, jotka raatavat eivätkä lepää tarpeeksi. Sitten on niin, jotka mieluiten lepäisivät enemmän kuin tekisivät työtä. Kirkon opetus korostaa tässäkin kohtuutta, työtä ja lepoa tulee olla sopiva määrä. Luostareissa on jo ammoisista ajoista lähtien jaettu päivä kolmeen osaan rukouksen, työn ja levon kesken.

Pohdinnan aihe on sekin, että nykyään vapaa-aika on yksi suurimmista liiketoiminnan aloista. Ihmisten levolla ja virkistyksellä tekevät toiset ihmiset rahaa ja vapaa-aika onkin myös työ. Kaupallinen vapaa-aika on hälyttävässä määrin korvannut ihmisten luonnollista kanssakäymistä. Perhe menee mieluummin sunnuntainakin ostoskeskukseen koko päiväksi sen sijaan, että kävisi kirkossa ja vaikkapa isoisää katsomassa. Hyvään vapaa-aikaan kuuluvat kohtaamiset ihmisten kanssa.

Kaupankäynti

Eräs kehittyneen ihmisen toiminnoista on kaupankäynti. Se pitää tämän maailman pyörimässä. Mutta ihmisen ahneus voi pilata asian.

Nykyään sanotaan, että markkinat hallitsevat maailmaa. Tämä on kristillisen etiikan kannalta vastuutonta puhetta. Joku ihminen tekee kuitenkin päätöksen, markkinat eivät ole ajatteleva olento. Kaupankäynnin mittarina tulisi olla ihminen ja hänen tarpeensa. Maailman kauppaa kuitenkin pyöritetään suuromistajien, monimutkaisten kauppasopimusten yms. perusteella. Valitettavan usein kaupankäynti nykyisin säännöin takaa tasaisen tuoton jo ennestään menestyville. Muu maailma ei hyödy tuotosta mitään.

Jatkuvan kasvun ja ikuisen voiton tavoittelu eivät sovi kristilliseen etiikkaan. Me emme tarvitse koko ajan kaikkea enemmän. Kirkko ei kuitenkaan ota virallisesti kantaa minkään talousjärjestelmän puolesta, se on politiikkaa johon kirkon ei tule sekaantua. Mutta olipa järjestelmä mikä tahansa, tulisi sen olla inhimillinen ja tasapuolisuuteen pyrkivä.

Tuotannon ja tuoton välinen ristiriita

Yleisin tuotannonala on maatalous ja siihen liittyvä ruokateollisuus. Nykymaailma tuottaa ruokaa arveluttavin keinoin ja epäoikeudenmukaisesti hyötyä jakaen. Viidennes maailman väestöstä syö enemmän kuin loppu neljä viidesosaa yhteensä. Jälkimmäinen tuottaa suurimman osan siitä ruuasta, jota ensin mainittu viidennes syö.

Rikas viidennes on myös tottunut nauttimaan kaikkia mahdollisia elintarvikkeita mihin aikaan vuodesta tahansa. Näin on alettu tuottaa monia tuotteita luonnonvaroja tuhlaten. Ruokia ja elintarvikkeita myös rahdataan pitkien matkojen takaa. Runsas lannoittaminen ja myrkyttäminen eivät kuulu luonnolliseen ruuantuotantoon.

Riistokalastus, häkkikanalat, piloille jalostetut eläinrodut, suursikalat ja supernavetat yms. eivät ole hyväksyttäviä. Tiettyyn rajaan asti jalostamisesta on ollut hyötyä ja se on ollut osa ihmisen älyä ja luomistyön jatkamista. Mutta nykyinen meno on ylittänyt alkuperäiset ihmisen rajat.

Kirkko on aina korostanut ravintomme suhteen kohtuutta. Isä meidän rukouksessa esitetään toive jokapäisestä/tarpeellisesta leivästä, eli ravinnosta. Kristillinen elämä tuntee hyvin yksinkertaisen tavan säännellä syömistä, nimittäin paaston. Ruokapaasto kuuluu niin viikottaiseen kuin vuodenkiertoonkin. Luostarilaitos on ruokatalouden hyvä esimerkki. Luostarissa on kulutettu vain tarpeellinen, viljelty luomua ja kieltäydytty lihansyönnistä.

Rakastammeko myös ”erilaisia” lähimmäisiämme?

Kun ymmärrämme, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, oli hän sitten kristitty tai ei, emme voi hyväksyä rasismia. Rasismi tarkoittaa ihonvärin, kansallisuuden, kansalaisuuden, kielen, rodun, henkisten tai ruumillisten ominaisuuksien ja taipumusten perusteella tapahtuvaa syrjintää. Tämä syrjintä on useimmiten sanallista, mutta ruumillista väkivaltaakin esiintyy.

Rasismia ei esiinny pelkästään enemmistön taholta eri vähemmistöjä kohtaan. Erilaista syrjimistä on niin vähemmistöjen kesken kuin enemmistönkin sisällä ja vähemmistöjen taholta enemmistöä kohtaan. Eikä aina tarvita edes asetelmaa vähemmistö-enemmistö. Rasismi syntyy tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä tuntea toisia ihmisiä. Rasismin taustalla on haluttomuus myöntää ja hyväksyä muiden ajattelu- ja toimintatapoja. Mikään maantieteellinen alue ei koskaan ole ollut täysin yhdenlaisista ihmisistä koostunut. Monikulttuurisuutta, -kielisyyttä ja -uskonnollisuutta on ollut aina olemassa.

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

Väkivalta kaikissa muodoissaan loukkaa toista ihmistä Jumalan kuvana. Väkivallan tekijä on tekoon ryhtyessään itsekäs ja ylpeä. Väkivalta on perinteisesti jaettu henkiseen ja ruumiilliseen lajiin. Henkinen väkivalta on monimutkaista, sielua raastavaa ja minäkuvaa huonontavaa.

Väkivallaksi lasketaan kaikenlainen kiusaaminen, toisten halveksiminen ja vähättely. Kiusaamista on valitettavasti kaikissa ikäluokissa, niin kodeissa, kouluissa kuin työpaikoillakin. Henkinen väkivalta on joissakin tapauksissa hyvin vaikeasti tunnistettavissa ja siksi uhri voi joutua kärsimään kauan ennen avunsaantia. Koulu- ja työpaikkakiusaamiseen on viimevuosina kiinnitetty paljon huomiota ja sen kitkemiseksi on tehty paljon työtä. Kiusaamisen määrässä ja laadussa ei ole juuri mitään eroja lasten ja aikuisten välillä.

On olemassa monenlaista ruumiillista väkivaltaa. Parisuhteessa ilmenevä väkivalta koetaan edelleen häpeäksi. Uhri hakee harvoin itse apua, koska hän mieltää usein itsensä syylliseksi. Parisuhteen ruumiilliseen väkivaltaan eivät syyllisty vain miehet. Mikään ihmissuhde ei ole kunnossa jos siinä on väkivaltaa.

Ruumiillisessa väkivallassa on kyse kajoamisesta toisen kehoon, Pyhän Hengen temppeliin. Jokaisella meistä on omaan ruumiiseemme itsemääräämisoikeus. Tosin tämä näkemys ei ole aina ollut edes kirkon piirissä kovin selvä. Ruumiillisiin rangaistuksiin ei ole puututtu, vaikka ne ovat yksi väkivallan muoto.

Väkivalta on valitettavasti ollut aina myös viihdettä ihmiselle. Nykyään on helppo kauhistella antiikin sirkusta tai keskiajan turnajaisia, mutta television ja tietokoneitten väkivaltaviihde ei ole sen kummempaa. Turmiollisinta on se, kuinka lapset ja nuoret turtuvat tähän ”räiskintään”. Väkivallasta tulee hyväksyttyä. On vaikea tehdä eroa ruudun ja todellisuuden välillä.

Älä tapa – vaan entä jos isänmaa käskee niin?

Sota ei koskaan ole hyväksyttävä, joskin puolustussotaan on suhteuduttu myönteisemmin. Sodankäynti on monella tapaa vahingollinen. Ihmishenkien menetyksen lisäksi henkiset vahingot, vammat, pelot ja niiden periytyminen usean sukupolven päähän ovat mittavat. Sodassa tuhoutuu myös paljon aineellista omaisuutta. Yhteiskunnilla kestää kauan rakentaa niin aineellinen kuin henkinenkin pääoma uudelleen. Tosin tässä piilee usein sodankäynnin ainoa myönteinen seikka. Kun kaikki on tuhottu, on rakennettava uutta. Talous kehittyy sodan jälkeen voimakkaasti mutta tuhotun paikkaaminen vie paljon voimavaroja.

Sotia on käyty koko ihmiskunnan historian ajan. Vanhassa testamentissa on lukuisia sotakertomuksia. Ihminen ei ole ainakaan tässä asiassa muuttunut miksikään. Raamatussa on myös useita kohtia joissa Jumala näyttää hyväksyvän sodankäynnin, jopa taistelevan. Osa näistä kertomuksista on kuitenkin vertauskuvallisia.

Uudessa Testamentissa sota tuomitaan. Alkukristillisinä aikoina vältettiin sotaa ja kieltäydyttiin armeijasta. Toisaalta armeijan piirissä oli monia salakristittyjä ja marttyyrejä. Valtionkirkon aikana ryhdyttiin poliittisista syistä suhtautumaan hyväksyvästi armeijaan ja sotimiseen ja kristinuskon nimissä onkin sitten käyty lukuisia sotia. Joissakin kirkoissa on edelleen tapana siunata jopa asekalustoa tai pyytää Jumalalta varjelusta ja menestystä Häntä rakastavalle armeijalle. Tämä ei kuulu alkuperäiseen kristillisyyteen, joka otti kirjaimellisesti kuudennen käskyn.

Kirkollinen sanasto kuitenkin vilisee sotaisuutta, puhutellaanhan jopa Jumalanäitiä ylimpänä sotajoukkojen johtajana. Puhutaan myös taivaallisesta sotaväestä, enkeleilläkin on miekat, puhutaan taistelusta ja niin edelleen. Koska kyse on vertauskuvallisuudesta, on käytetty sitä sanastoa, jonka ihmiset ovat tunteneet. Kun hyvä käy taistelua pahaa vastaan, on kirkkokin sotatilassa. Taistelu ei käydä asein, kuten maallista taistelua.

Rauha korkeudesta ja meidän keskellämme

Kristinusko on rauhan uskonto. Tämän voi havaita missä tahansa jumalanpalveluksessa, jossa usein toistuvat niin rauhan anominen Herralta kuin papin rauhan toivotuskin. Rauhaa anotaan koko ihmiskunnalle ja maailmalle. Kirkko tietysti hakee henkistä rauhaa ja me kristityt odotamme taivaallista rauhaa. Jumalan valtakunta on rauhan valtakunta jota Rauhan ruhtinas, eli Kristus hallitsee. Tällaisesta rauhasta on ennustuksia jo Vanhassa Testamentissa, mm. Jes.11:1-11 Mutta rauhan tila on toivottava tila jo maan päällä tässä ajassa.

Rauhan aikana meidän ei tarvitse pelätä mitään eikä meillä ole tarvetta hyökätä kenenkään tai minkään kimppuun. Silloin ihmiset voivat tuntea itsensä vapaiksi, he nauttivat perusoikeuksistaan ja menestyvät. Rauha on siis sekä henkinen, hengellinen että aineellinen tila. Kyky ja halu nähdä maailma Jumalan työnä ja lähimmäinen Jumalan kuvana edesauttavat merkittävästi rauhan saavuttamista.

”Diakoni: Rukoilkaamme rauhassa Herraa! Kuoro: Herra, armahda!

Diakoni: Rukoilkaamme Herralta rauhaa korkeudesta ja meidän pelas–tustamme. Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, Jumalan pyhille kirkoille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä.”

(Rauhan ektenian alku)

Omistamisen onni

Omaisuudessa itsessään ei ole pahaa. Omaisuudesta voi tulla pahaa jos sitä käytetään väärin. Väärinkäytön takana on ihmisen omahyväisyys, ahneus ja välinpitämättömyys.

Omaisuuteen kiintyminen on aina ollut ihmiskunnan ongelma. Jo Vanhassa Testamentissa tunnetaan maallista omaisuuttaan palvovia henkilöitä. Kristus tuomitsee mammonan palvonnan. Hän kertoo jopa vertauksen siitä voiko rikas mies päästä taivaaseen (Luukas 15:19-31) sekä toteaa: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.” (Luuk.12:15) Jos keskitymme omaisuuteen, siirrämme ajatuksemme pois henkisestä ja hengellisestä kehityksestämme, lähimmäisistämme ja pelastuksestamme.

Materia on osa Jumalan ilmestystä ja ihmisen vastuullinen tehtävä on käyttää tuota materiaa oikein. Ihmiskunta on kutsuttu hoitamaan papillista tehtäväänsä ja sen myötä pyhittämään aine. Ortodoksinen kirkko uskoo Pyhän Hengen toimivan ja vaikuttavan näkyvän materian kautta. Tämän vuoksi me pyhitämme veden, siunaamme öljyn, nautimme litanialeipiä, pyhitetyllä vedellä siunataan kodit, autot, työpaikat yms. Materia itsessään ei ole paha, vaan hyvää – kuten koko maailma alun perin oli.

Kohtuullinen köyhyys

Köyhyys oli alkukristillisinä aikoina hyve ja se on edelleen yksi luostarilupauksista. Materiaa on pidetty pelastuksen kannalta toissijaisena asiana. Köyhyys on nähty siis aina kohtuutena, ei niinkään rikkauden vastakohtana tai puutteena. Kirkko puhuu puutteen alaisista tarkoittaessaan heitä, joilla ei ole edes tarpeellista.

Isä meidän -rukous ottaa kantaa kohtuuteen. Mehän pyydämme, että Isä antaisi meille jokapäiväisen leipämme – eli tarpeellisen elatuksen. Meidän ei ole tarkoitus kituuttaa ja kärvistellä, se ei ole ihmisarvoista ja voi johtaa kateuteeen ja muihin synteihin.

Köyhyys voi olla myös kielteinen ilmiö, silloin se muuttuu hyveestä eettiseksi ongelmaksi. Ahdinko on epämiellyttävää ja se voi olla este kouluttautumiselle ja monelle muulle ihmiselämän normaalille toiminnolle. Pahimmillaan köyhyys voi olla loukku, josta ei pääse pois, se voi periytyä ja sitä kautta alkaa syrjäytyminen. Köyhyys on myös maailman ongelma, osa kansoista ja valtioista ovat köyhempiä kuin toiset. Tällainen niin sanottu rakenteellinen köyhyys on hidas ratkaista.

Pyhittääkö perhe meidät?

Kristillinen perhekäsite on ensisilmäyksellä hyvin yksinkertainen. Perheen muodostavat mies ja nainen. Heidät on vihitty avioliiton sakramentissa ja he saavat lapsia. Mutta tämä yksinkertainen malli ei koskaan ole ollut koko totuus. Aina on ollut hyvin monenmuotoisia erilaisia perheitä.

Ydinperhemalli alkoi kehittyä ideaksi ja todeksi vasta 1800-luvun lopulla. Sitä ennen vuosisatojen ajan oli tavallista, että perheen kanssa elivät niin isovanhemmat, naimattomat sukulaiset kuin palkollisetkin. Myös menneinä vuosisatoina oli niin sanottuja uusioperheitä. Entisaikaan ne syntyivät lähinnä leskeytymisen kautta. Käsite ydinperheestä alkoi muodostua samaan aikaan kun avioliitosta tuli rakkauden liitto. Noihin aikoihin asti avioliitto oli kahden ihmisen taloudellinen liitto, joka useimmiten oli jollakin asteella järjestetty. Avioliiton sakramentin katsottiin voivan johdattaa kaksi ihmista myös rakastamaan toisiaan ja näinhän toki onkin. Avioliitto ei ole vain lastensaamista varten, eikä myöskään vain muita mielihaluja varten.

Kirkolle perhe tarkoittaa avioliittoa joko lapsineen tai ilman. Yhteiskunnassamme perhe käsite koskee myös yksinhuoltajia ja samaa sukupuolta olevien yhteiseloa. Kirkolle tässä on pieni katsantoero, mutta kirkko ei tuomitse ketään. Kirkollamme ei kuitenkaan ole toimituksia samaa sukupuolta olevien liitoille.

Se missä määrin muunlainen yhdyselämä kuin avioliitto edustaa keskinäistä rakkautta ja jakamista ei ole ihmisen arvioitavissa. Jokainen parisuhde ja vanhemman ja lapsen suhde on toivottavasti aitoa kahden ihmisen kohtaamista ja voi johtaa yhteiseen pelastukseen. Kirkko ei sulje oviaan minkäänlaiselta perheeltä tai parisuhteelta, jokainen on kutsuttu olemaan Kirkon perheen jäsen. Nykyisessä maailmassa kirkko kohtaa perheitten erilaisuuden ja käy eettistä pohdintaa perhekäsitteestä.

Avioliiton sakramentti on kirkolle ihanteen mukainen perhemalli. Avioliitto on todellakin kilvoitusta: se kysyy kykyä ja halua rakastaa puolisoaan ja lapsiaan joka päivä pyyteettömästi. Perhe ja avioliitto sakramenttina on kirkko pienoiskoossa, se lähin yhteisö jossa ihminen elää ja luopuu omista haluista yhteisen hyvän nimissä. Näin on luonnollista, että kirkolle perhe on pyhä. Kristillinen perhekäsite lähtee liikkeelle yksiavioisuudesta ja uskollisuudesta aviopuolisoa kohtaan. Kirkko toivoo perheen tarjoavan rakkautta ja huolenpitoa. Vanhemmat yhdessä kummien kanssa huolehtivat lasten kirkollisesta kasvatuksesta ja toteuttavat näin kastekäskyä. Varsinkin lapsiperhe merkitsee myös jatkumoa sukupolvien sarjassa.

Avioliiton epäonnistuminen ei tee sakramenttia tyhjäksi. Ihminen tekee virheet, ei Jumala, joka on asettanut ja siunannut sakramentin. Avioliiton kestävyyttä voi parantaa seurustelukin. Sitähän ei aikaisemmin ole tunnettu samassa muodossa kuin viime vuosikymmeninä. Siksi kirkonkin kanta seurustelua kohtaan on ollut jopa torjuva. Parisuhdetta ei opita rakentamaan eikä toisen kanssa elämään ilman harjoittelua. Seurustelun tavoitteena tulisi olla joko avioliitto tai muutoin pysyvä parisuhde.

Yksinelävä

Yksinelävien ihmisten asema kristillisen etiikan silmissä on riippunut suuresti ympäröivän yhteiskunnan yleisistä normeista. Nykyisessä yhteiskunnassa yksineläminen ei ole outoa.

Kirkon kannalta yksineläminen on kuitenkin ollut hieman outo asia. Kristus kuitenkin opettaa: ”On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, Taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.” (Matt. 19:12)

Avioliitoton elämä on tarkoittanut kirkon kielessä aina sitoutumista sukupuolielämästä luopumiseen. Näin siis ainakin ihanteena.

Kirkon opetus ei oikeastaan tunne mitään muuta kuin joko avioliiton tai luostarielämän. Maailmassa on silti aina ollut yksineläviä ihmisiä. Heillä on ollut heikompi asema. Yksinelävä, itsenäinen nainen on myöhäinen ilmiö. Yksinelävää ei ole nähty vain ”tuottamattomaksi” kun hänellä ei ole jälkeläisiä, vaan on katsottu niin kirkollisesti kuin maallisestikin, ettei hän ehkä pärjää maailmassa yksin.

Yksinelävällä ei ole puolisoa jakamassa arkea ja juhlaa. Joskus väitetään, että yksinelävä saattaa kehittyä itsekkääksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi. Yksinelävä ihminen rakentaa yhteisönsä muulla tavoin kuin perheen muotoon. Hänellä on ystäviä ja tuttavia kuten muillakin, muun muassa usein kiinteät suhteet kummilapsiinsa. Yksin elävät myös osallistuvat ahkerasti yhdistystoimintaan ja niin edelleen. Näin yksinelävä ihminen voi perheellisen tavoin jakaa rakkauttaan ja lahjojaan lähimmäistensä kanssa ja hänelläkin on toisten ihmisten aitoa kohtaamista.

Luostari on ollut yksinelämisen perinteinen muoto. Luostarielämää ja avioliittoa on pidetty tasavertaisina kilvoittelun muotoina. Aika ajoin ortodoksia on korostanut luostarikilvoitusta avioliittoa enemmän. Meillä on vain harvoja perheellisiä pyhiä ihmisiä.

Luostarilaitos on kuitenkin kiistatta erittäin tärkeä kirkon eettisenkin elämän kannalta. Maailma tarvitsee yhteisöjä joissa rukoillaan kaikkien puolesta, jotka antavat esimerkin hengellisen elämän tärkeydestä ja mahdollisuudesta antaa koko elämänsä Jumalan haltuun. Luostarit ovat kautta aikain olleet myös sivistyksen ja nimenomaan jumaluusopillisen ajattelun keskuksia.

Seksuaalisuuden salaisuus

Kirkon opetuksessa on ihan alkuajoista lähtien ollut erikoinen kaksijakoisuus seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Toisaalta ruumis ja siihen saumattomasti liittyvä seksi ja seksuaalisuus on haluttu hillitä, torjua tai jopa kieltää. Toisaalta on esiintynyt opetusta siitä kuinka myös seksi ja seksuaalisuus ovat osa sitä hyvää Jumalan kuvaa kuten kaikki muukin ihmisessä.

Raamattu ei anna seksistä ja seksuaalisuudesta suoranaista opetusta kovin paljon. Ne kohdat joissa aihetta käsitellään ovat monitulkintaisia ja selvästi sidoksissa silloiseen aikaan ja yhteiskuntajärjestykseeen. Jumalan sanaan perustuvia opetuksia ei voi hylätä, vaikka Jumalaan sanaa on aina tulkittu kunkin aikakauden ja ihmisen ymmärryksen mukaan.

Ortodoksisella kirkolla ei ole varsinaista yhtenäistä seksuaalimoraalia, vaikka aihetta on käsitelty melko runsaasti. Toisaalta on varteenotettavaa muistaa patriarkka Dimitrioksen lausahdus, että kirkon valta ja kiinnostus päättyy makuuhuoneen ovelle.

Kirkkoisät ja varsinkin käytännön pastoraaliteologia ovat useimmin päätyneet sille kannalle, että seksi ja seksuaalisuus ovat oikein käsiteltyinä ja kohdattuina osa Jumalan lahjaa ihmiselle. Toisaalta seksuaalisuuteen torjuvasti suhtautuva linja on saanut väliin ylikorostuneesti huomiota.

Seksi vaatii paljon vastuuta. Sukupuolielämä on kenties hienoin taso jolla kaksi ihmistä voivat kohdata toisensa. Se vaatii onnistuakseen turvallisuutta, luottamusta ja kunnioitusta. Holtittomuus ja vastuuttomuus seksielämässä ovat pahasta, toisten ihmisten väheksymis tä ja omien himojen asettamista yhteisen nautinnon edelle. Vastuun tähden kirkko on katsonut seksin soveliaimmaksi vain avioliitossa. Erilaiset seksuaaliset rikokset ovat vakavia, eikä kirkko voi sellaisia hyväksyä. Näihin kuuluvat raiskaukset ja muu pakottaminen, epäterveet himot ja haureus.

Seksuaalisuus on hyvin tärkeä osa ihmisen minuutta, mutta se ei saa olla hallitseva. Seksuaalisuus on myös sen verran monimutkainen ilmiö, että ilmeisesti ihmiskunta alkaa hahmottaa sen kaikkia vivahteita vasta nyt.

Menneinä vuosisatoina myös kirkon piirissä on suhtauduttu seksuaalisuuden kirjoon ja moninaisuuteen hyvin yksioikoisesti. On ollut helpompi tuomita, kieltää ja rajata hyväksyntä vain johonkin kuin hyväksyä moninaisuus. Tämän päivän kirkko käykin eettistä keskustelua ja pohdintaa myös tämän elämänalueen osalta. Seksuaalisuus kuten koko ihmiselämä on mysteeri eli salaisuus. Mysteeriä tulee kunnioittaa, sitä ei saa vahingoittaa eikä pilkata.