Ortodoksisen uskon perusta ja alkuperä

Useimman ihmisen elämän perustana on usko. Apostoli Paavalin mukaan ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1). Se, joka uskoo, pitää totena uskonsa kohdetta. Ortodoksikristitty uskoo Jumalan olemassaoloon, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen, Kirkkoon, kuolemanjälkeiseen elämään ja kaikkeen siihen, mitä uskontunnustuksessa on mainittu. Usko Jumalaan antaa turvallisuutta, iloa ja onnea elämään.

Itse asiassa uskon olemusta ei voi selvittää järjellä, eikä uskoa voi saada pelkästään ajattelemalla, vaan apostoli Paavali vakuuttaa, että ”usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:17.) Pohjimmiltaan usko on Jumalan armolahja, jota voi ja tulee anoa ja rukoilla. Uskoa vahvistaa Kirkon yhteydessä eläminen, rukous ja Jumalan sanan kuuleminen ja tutkiminen.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan uskon tulee ilmetä elämässä. Usko näkyy teoissa, siinä kuinka ihminen suhtautuu kanssaihmisiin ja kuinka hän kohtelee lähimmäisiään. Myös vastoinkäymisissä ja kärsimyksissä tarvitaan uskoa. Uskova tuntee myös elämässään iloa ja rauhaa, vaikka elääkin maailman hyörinän keskellä.

Ortodoksisen kirkon usko ja opetus perustuvat Jumalan ilmoitukseen ja apostoliseen oppiin, jonka he saivat Kristukselta. He antoivat saamansa uskon ja opetuksen edelleen Kirkolle, ja ne välittyivät puhutun sanan ja kirjoitusten välityksellä. Apostolisen opetuksen ytimen muodostavat Raamattu ja pyhä traditio. Ortodoksinen kirkko on aina pitäytynyt näin perittyyn uskoon ehdottomasti ja mitään muuttamatta. Siksi se voi sanoa olevansa uskossaan sama kuin alkukirkko. Siksi myös sanotaan, että ortodoksinen kirkko on apostolinen kirkko.

Jumalan ilmoitus

Ihmisen on mahdoton käsittää Jumalaa, mutta hän ei ole täysin tietämätön Jumalasta. Jumala ei ole myöskään ihmiselle kokonaan saavuttamaton, sillä Jumala itse lähestyy ihmistä. Raamattu on todistus siitä, että Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille.

Tämä ilmoitus paljastuu Jumalan toiminnasta hänen luomassaan maailmassa. Hän ei ilmaise itsestään kaikkea, mutta ihmisen on mahdollista ottaa jossain määrin vastaan jumalallista tietoa. Jumalan ilmoituksesta Raamatussa ilmenee, kuinka ihmisen tulee uskoa Jumalaan ja kunnioittaa Häntä, ja että ihmisen pitää noudattaa Hänen tahtoaan, saavuttaakseen pelastuksen.

Jumala ilmoittaa itsensä ja tahtonsa sekä luonnollisesti että yliluonnollisesti. Jumalan jatkuva toiminta historiassa, luomakunnassa ja ihmisen sisimmässä ovat luonnollista ilmoitusta. Esimerkiksi maailman luomisessa Jumala ilmaisee itseään. Samoin maailmassa ja kaikkialla luonnossa ilmenevä järjestys todistaa Luojan viisaudesta ja voimasta. Kirkon hengelliset isät kehottavat tutkimaan ”luonnon kirjaa”, joka on sitä oikein lukevalle kuin avoin Raamattu.

Jumala ilmoittaa itsestään myös ihmisen sisimmässä. Omantunnon ääni esiintyy syyttäjänä tai puolustajana, kun joutuu tekemään eettisiä ratkaisuja. Myös Jumalaan kohdistuva kaipaus on armon sisäistä toimintaa ihmisen sisimmässä. Joskus Jumala puhuttelee myös sallimalla ihmistä kohtaavia kärsimyksiä tai myötäkäymisiä. Ihmiskunnan historian vaiheissa voimme myös havaita Hänen tiensä ja kuulla Hänen äänensä.

Silloin kun Jumala paljastaa valittujen ihmisten kautta välittömästi jumalallisia ja ikuisia totuuksia, joita ihminen ei voi omin voimin saavuttaa, on kysymys yliluonnollisesta ilmoituksesta. Tällaisia valittuja henkilöitä Raamatussa ovat esimerkiksi Aabraham, Mooses, kaikki patriarkat ja profeetat. Heidät Jumala kutsui henkilökohtaisesti julistamaan tahtoaan ihmisille. Jumalan lopullinen ilmoitus on Jeesus Kristus. Jumala itse tuli ihmiseksi. Jeesus Kristus on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Jeesuksen Kristuksen ilmoitus on evankeliumi, jonka keskeisin sisältö on itse Jeesus Kristus. Yliluonnollisen ilmoituksen tarkoitus on ihmiskunnan ja maailman pelastaminen.

Uskontunnustus

Alkukirkon kristityt tunnustivat uskonsa usein erilaisin lyhyin ilmaisuin, kuten esimerkiksi Pietarin tunnustus: ”Sinä olet Kristus” (Mark. 8:29). Kaikkein varhaisin ja täydellisin muoto oli ”Jeesus on Herra” (1. Kor.12:3), joka joskus oli muodossa ”Herra Jeesus”. Eräs muoto oli ”Jeesus Kristus on Herra”. Ajan mittaan paikallisissa seurakunnissa muotoutui omia uskonesityksiä, jotka erilaisista sanallisista ilmaisuista huolimatta ilmaisivat samaa uskoa. Silloin kun uskonkysymyksissä ilmeni ongelmia tai erimielisyyttä, tällaiset tunnustukset muodostuivat yksityiskohtaisemmiksi ja tarkemmin muotoilluiksi. 

Ajan myötä alkoi esiintyä vääriä opetuksia, joista syntyi harhaoppeja, jotka hajottivat koko kirkkoa. Niitä vastaan suojautumiseksi kutsuttiin koolle kirkolliskokous Nikeaan vuonna 325. Tuolloin hyväksyttiin uskontunnustus, jota myöhemmin täydennettiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Näissä kokouksissa laadittu nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus sisältää opin Jumalasta, Luojasta sekä Jeesuksesta Kristuksessa, Vapahtajasta ja Pyhästä Hengestä, joka välittää armon. Lisäksi tämä uskontunnustus sisältää opin kirkosta eli seura-kunnasta, sakramenteista, kuolleiden ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Tätä nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta käytetään ortodoksisessa kasteen sakramentissa, erilaisissa jumalanpalveluksissa ja ennen kaikkea pyhässä liturgiassa, johon osaltaan koko ortodoksinen uskonoppi perustuu. Tässä uskontunnustuksessa määritelty usko on tarkoitettu kaikille kristityille kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina uskon perustak-si, sillä kaikki siihen perustuvat uskonilmaisut eli dogmit ovat Jumalan ilmoitukseen pohjautuvaa opetusta.

Ortodoksisen uskon lähteet

Raamattu

Ortodoksisen uskon perustana on Raamatun ilmoitus ja pyhä traditio eli perimätieto. Apostolien välityksellä Jumalan ilmoitus siirtyi jälkipolville sekä kirjoitetussa että kirjoittamattomassa muodossa eli suullisesti ja myös esimerkin kautta.

Aivan aluksi Raamatun kirjojen sisältö on säilynyt suullisena perimätietona ja vasta myöhemmin se sai kirjallisen muodon. On tärkeää ymmärtää, että Raamattu kuuluu traditioon ja on sen tärkeä osa. Oikeastaan Raamattu on kokonainen kirjasto, joka sisältää historiaa, lakikirjoja, runoutta, opetuskirjoja, kirjeitä ja ilmestyksiä.

Uusi testamentti on lähtöisin seurakuntien keskuudessa julistetusta evankeliumin sanomasta. Sen vuoksi on sanottu, että ”evankeliumia ei olisi ilman kirkkoa, eikä      kirkkoa ilman evankeliumia”. Aluksi uusi testamenttikin oli vain suullisessa muodossa ja sai kirjallisen muotonsa vasta myöhemmin.

Raamatulla on keskeinen asema ortodoksisen kirkon perinteessä. Se on Kirkon kirja ja sitä käytetään paljon liturgisessa elämässä. Ortodoksisessa ajattelussa evankeliumi on Kristuksen sanallinen ikoni, ja Kristuksen sanat, jotka ovat muistiinkirjoitetut evankeliumeihin, ovat tänä päivänäkin samoja Kristuksen sanoja, joita Hän puhui maanpäällisen elämänsä aikana. Evankeliumissa Kristus on koko ajan läsnä keskuudessamme. Siksi evankeliumikirjalla on kunniapaikka alttarin pyhällä pöydällä. Raamatun tulkinta Pyhän Hengen ohjaamana on Kirkon tehtävä. Niin vältytään yksipuolisilta tulkinnoilta ja kannanotoilta. Siitä huolimatta jokaisen uskovaisen tulisi henkilökohtaisesti lukea Raamattua päivittäin.

Traditio eli perimätieto

Yhtä tärkeä kuin Raamattu uskontotuuksien lähteenä on pyhä traditio eli perimä-tieto. Traditioon ei sisälly uskontotuuksina mitään sellaista, mikä ei sisältyisi jo Raamattuun, eikä siihen sisälly mitään uskon vastaista. Traditio varjelee apostolista uskoa ja tulkitsee sitä. Se myös pitää huolta sakramenteista ja pyhistä toimituksista, jotka alun perin ovat periytyneet suullisen opetuksen tai esimerkin kautta. Pyhä tra-ditio syntyi samanaikaisesti Kirkon kanssa. Siksi Kirkko, Raamatun kirjoitukset ja apostolinen perinne ovat liittyneet alusta asti toisiinsa ja ne ovat erottamattomat. Apostolinen traditio on kirkon elämää ja Pyhä Henki toimii kirkossa ja ohjaa koko ajan kirkon elämää. Näin ollen traditio ei ole vain vanhan säilyttämistä ja siinä pysyttäytymistä, vaan Pyhän Hengen uudistavaa toimintaa kirkossa.

Ekumeenisten kirkolliskokousten dogmit

Traditioon sisältyvät tarkoin ilmaistut ja kaikkia velvoittavat yleisten eli ekumeenisten kirkolliskokousten oppilauselmat eli dogmit, jotka koskevat Pyhän Kolminaisuuden eri persoonia sekä oppia Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalihmisestä. Myös oppi Neitsyt Mariasta Jumalansynnyttäjänä sekä ikoneja koskevat päätökset ovat ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä. Apostoleilta peräisin olevia totuuksia löytyy myös muussa kirkon opetuksessa, esimerkiksi kirkollisten juhlien liturgisista teksteistä ja rukouksista.

Kirkkoisien kirjoitukset

Myös kirkkoisien kirjoitukset ovat todisteita kirkon uskosta. He puolustavat tai selittävät kirkon uskoa ja selventävät kirkolliskokousten opetuksia. He myös ohjaavat kirjoituksillaan uskovia jumalayhteyden saavuttamiseen ja kristilliseen elämänvaellukseen.

Liturginen perinne

Ortodoksisen kirkon rikas jumalanpalveluselämä, sakramenttitraditio ja ennen muuta liturgia ilmaisevat sellaisenaan kirkon oppia ja sisältävät apostolien opetusta hymni- ja rukousteksteissään. Samoin jumalanpalvelusten symboliikka ja niiden palvelusten antama syvällinen kokemus auttaa omaksumaan ortodoksista uskonoppia.

Ikonografia ja kirkkoarkkitehtuuri

Hyvin tärkeä kirkon oppia tulkitseva perinne ilmenee erityisesti ikonitaiteessa. Ikonien voidaan katsoa olevan kuvallista evankeliumin julistusta sanallisen ohella. Kirkkoarkkitehtuurikin omalla tavallaan heijastaa ortodoksisen kirkon oppia.

Oppi Jumalasta

Jumala on yksi

Jo Vanhan testamentin aikana Jumala ilmoitti Moosekselle, että Jumala on yksi (5. Moos.6:4). Myös Jeesus opetti samoin. (Mark.12:29). Jumalan tunteminen ja usko Häneen ovat ihmisen tärkein asia. Mahdollisuudet tuntea Hänet ovat rajalliset, sillä Jumala on sekä maailmassa oleva että tuonpuoleinen. Jumalan olemus pysyy ihmiselle tuntemattomana, mutta ihminen voi kokea Jumalan armovoimaa ja Hänen energioitaan, jotka täyttävät koko maailmankaikkeuden.

Jumalan ominaisuudet

Ominaisuuksiltaan Jumala on iankaikkinen ja ääretön. Hän on myös kaikkitietävä. Pohjimmaltaan Hän on mysteeri, salaisuus. Iankaik-kisena Hänellä ei ole alkua eikä loppua, ja Hän pysyy samana iankaikkisesta iankaikkiseen. Jumala on ”joka paikassa oleva ja kaik-ki täyttävä, hyvyyden lähde ja Elämänantaja”, kuten rukouksessa Pyhälle Hengelle sanotaan. Hän tulee asumaan jokaisen sisimpään, joka haluaa ottaa Hänet vastaan. Kaikkitietävänä Hän tuntee menneen, nykyisen sekä tulevan, samoin todellisen ja mahdollisen. Hän tuntee kaiken näkyväisen sekä näkymättömän, jopa ihmisten ajatukset. Kaikkitietävyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala olisi määrännyt ihmisen, luomakunnan ja koko maailman kohtalon. Ortodoksinen kirkko ei ole hyväksynyt ennaltamääräämisoppia eli predestinaatiota, koska Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon. Sen mukaan jokainen ihminen joutuu aina valitsemaan hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän välillä. Siihen kuuluu myös vastuunkantaminen valinnoistaan.

Pyhä Kolminaisuus

Vanhassa testamentissa ei ole vielä suoranaisesti ilmoitusta Pyhästä Kolminaisuudesta, mutta monet kohdat tuntuvat to-distavan siitä. Tällainen on muun muassa luomiskertomus, joka sisältää viittauksia Kolminaisuuteen. Myös Jumalan ilmestyminen Aabrahamille kolmen miehen muodossa on ymmärretty tarkoittavan Kolminaisuutta. Uudessa testamentissa on selviä viittauksia kolminaisuusoppiin, erityisesti teofanian eli Herran kasteen tapahtuma, jossa Kolminaisuuden persoonat ovat esillä samanaikaisesti. Selvin todiste Kolminaisuudesta on Jeesuksen kastekäsky, jossa kehotetaan kastamaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Uskontunnustuksen ja Raamatun opetuksen mukaan Jumala on yksiolemuksellinen ja kolmepersoonainen, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Poika syntyy Isästä ja Pyhä Henki lähtee Isästä. Rakkaus yhdistää persoonat toisiinsa ja ne muodostavat yksiolennollisen Jumalan. Kaikki persoonat ovat tasa-arvoisia. Kukaan persoonista ei ole Jumalaa enemmän kuin toiset eikä vähemmän kuin toiset. Sanoessamme ”Isä meidän” tai kun käännymme Jeesuksen puoleen tai kutsuessamme Pyhää Henkeä avuksemme, emme osoita kunnioitusta ja palvontaa vain osalle Jumaluutta, vaan rukoilemme kolmiyhteistä Jumalaa.

Jumaluuden persoonat eroavat toisistaan persoonallisten ominaisuuksien suhteen. Jumalan Isän persoonallinen ominaisuus on, ettei Hän synny eikä lähde mistään muusta alusta. Hän on kahden muun persoonan syy ja alkuperä sekä yhdysside noiden kahden välillä.

Kolminaisuuden muut persoonat määräytyvät sen mukaan, mikä niiden suhde on Isään. Poika syntyy Isästä ja Pyhä Henki lähtee Isästä. Tämä syntyminen ja lähteminen tapahtuvat iankaikkisuudessa, sillä Jumala on muuttumaton. Ei siis ole olemassa sellaista aikaa, jolloin ne eivät olisi syntyneet eivätkä lähteneet tai jolloin ne lakkaisivat lähtemästä ja tapahtumasta. On vaikea ymmärtää syntymisen ja lähtemisen välistä eroa. Kirkon opettaja Gregorios Naziansilainen on sanonut: ”Isälle on ominaista syntymättömyys, Pojalle syntyminen ja Hengelle lähteminen.”

Pyhän Hengen suhteen ortodoksinen kirkko näkee selkeän eron siinä, että Pyhä Henki lähtee iankaikkisesti Isästä, mutta toisaalta Vapahtaja lähettää väliaikaisesti Pyhän Hengen maailmaan. Näin tapahtui helluntaina, jolloin toteutui evankeliumin lupaus: ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” (Joh.15:26) Näin tapahtuu jatkuvasti myös kaikissa sakramenteissa, joissa toimittava pappi kutsuu Pyhää Henkeä vaikuttamaan sakramentin kautta muuttumisen.

Katolinen kirkko teki kuudennella vuosisadalla muutoksen nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen lisäämällä Pyhää Henkeä koskevaan kohtaan sanan ”filioque” (lat. = Pojasta) eli Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta. Protestanttiset kirkot myöhemmin erotessaan Rooman kirkosta säilyttivät uskontunnustuksessa sanan ”filioque”.

Pyhän Kolminaisuuden persoonat toimivat aina yhdessä ja niillä on yksi tahto ja yksi voima. Poikaa ja Pyhää Henkeä on kuvattu Isän kahdeksi kädeksi. Samoin Isän vertauskuvana on käytetty aurinkoa, jonka valo ja lämpö, Poika ja Pyhä Henki, vaikuttavat luomakunnassa.

Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset, mysteeriot ja rukoukset rakentuvat kolmiyhteisen Jumalan ylistyksen ja palvonnan pohjalle. Kaikki anomukset ja rukoukset päättyvät Pyhälle Kolminaisuudelle kohdistettuun ylistyslauselmaan.

Jumala Luojana

Luominen

Raamatun mukaan kaikki olemassa oleva on saanut alkunsa luomistyön kautta. Luominen tapahtui tyhjästä. Ennen luomista oli siis vain Jumala. Ei ollut ainetta eikä aikaa. Aika alkaa luomisesta. Ajan ja maailman alku Raamatun mukaan tapahtui persoonallisen Jumalan päätöksellä ja johdatuksessa eikä jonkin epäpersoonallisen biologisen tai muun voiman vaikutuksesta. Luominen tapahtui Jumalan sanalla. Jumala sanoi ”Tulkoon” ja niin kaikki tuli olemattomuudesta olemiseen. Jumala loi sanallaan kaiken, mitä on olemassa. Kukaan tai mikään ei pakottanut Jumalaa luomaan, vaan Hän loi maailman  vapaasta tahdostaan. Jumala on siis persoonallinen, oman tahdon omaava Jumala, ei jokin alkuvoima tai Absoluutti, jonka voiman oli pakko purkautua luomiseen. Jumala nimenomaan halusi luoda maailman ja siinä olevan. Kirkko opettaa, että Jumala loi kaiken rakkaudesta. Rakkaudesta Hän halusi antaa elämän luoduilleen.

Jumala ei hyljännyt tai jättänyt luotujaan oman onnensa ja luomakunnassa vallitsevien mekaanisten lakien varaan, vaan Hän pitää jatkuvasti rakastavaa huolta luomakunnastaan kaitselmuksensa kautta. Hän haluaa myös jakaa rakkaudestaan kaikille ja sen vuoksi Hän kutsui ja kutsuu edelleenkin kaikkia osallistumaan kunniastaan ja autuudestaan. Luomistyö tapahtui määrätyssä järjestyksessä. Ensin luotiin valo ja maa. Sitten tapahtui auringon, kuun ja tähtien luominen. Luotuaan näin perustan eliömaailmalle Hän seuraavaksi loi kasvikunnan ja sen jälkeen eläimet. Ihmisen Jumala loi viimeisenä. Jumala loi kaiken hyväksi. Pahuus tuli maailmaan ensiksi taivaan enkelimaailmassa tapahtuneen lankeemuksen ja myöhemmin ensimmäisten ihmisten, Aadamin ja Eevan, lankeemuksen seurauksena.

Näkymättömän maailman luominen

Enkelit

Enkelien (kreik. άγγελος ) palvelutehtävänä on toimia Jumalan lähettiläinä ja sanansaattajina. Enkelit ovat pyhiä, mutta eivät luonnostaan vaan johtuen pitkäaikaisesta kuuliaisuudesta Jumalalle. Enkeleiden määrää emme tiedä, mutta Raamatun mukaan heitä on ”tuhannen tuhatta” ja ”kymmenentuhatta kertaa kymmenen tuhatta.” Toisin sanoen heitä on äärettömän paljon ja lukemattomia joukkoja.

Enkelit jakautuvat asemansa mukaan hierarkisiin ryhmiin. Raamatussa mainitaan niiden nimet (Kol.1:16). Dionysios Areopagita esitti 500-luvulla enkelien jakaantuvan yhdeksään ryhmään, joissa kussakin on kolme astetta. Ensimmäisen kolmikon, korkeimman hierarkian muodostavat serafit, kerubit ja valtaistuimet. Keskimmäisen hierarkian muodostavat herruudet, voimat ja vallat, ja alimpaan hierarkiaan, joka on lähinnä ihmistä, kuuluvat hallitukset, ylienkelit ja enkelit.

Enkelit ylistävät Jumalaa ja toimivat Hänen sanansaattajinaan pelastushistorian keskeisten tapahtumien yhteydessä. He myös ohjaavat ihmisiä pelastukseen, toimivat heidän ruumiinsa ja sielunsa varjelijoina sekä esirukoilijoina. He palvelevat myös kanssapalvelijoina eukaristiassa ja muissa sakramenteissa. Jokaisella ihmisellä on kasteen yhteydessä saama suojelusenkelinsä. Enkelit ovat luotuja olentoja. Siksi heille ei osoiteta palvontaa, mutta heitä kunnioitetaan esimerkiksi ikonien välityksellä.

Pahat henget

Pahat henget ovat langenneita enkeleitä, joita Raamatussa kutsutaan pahoiksi ja saastaisiksi hengiksi sekä riivaajiksi (Luuk. 7:21; Matt. 10:1). He kuuluvat pimeyden valtakuntaan. Heidät karkotettiin kirkkauden valtakunnasta ylpeyteen lankeamisen takia. Saatana on pahojen henkien johtaja. Nimi merkitsee vihollista ja vastustajaa. Hän oli alun perin yksi korkeimmista Jumalan luomista hyvistä enkeleistä, mutta hän lankesi ylimielisyyteen ja ylpeyteen ja nousi kapinaan Jumalaa vastaan. Hän halusi tulla Jumalasta riippumattomaksi ja Jumalan vertaiseksi. Häneen liittyi muitakin enkeleitä, jotka luopuivat Jumalasta.

Pahuuden alkuna täällä näkyvässä maailmassa on Raamatun mukaan juuri enkelien lankeemus. Saatana, joka esiintyi Aadamille ja Eevalle paratiisissa käärmeenä, viekoittelee edelleenkin ihmisiä syntiin. Pahat henget kadehtivat ja vihaavat ihmistä Jumalan kuvana ja koska heillä on mahdollisuus pelastua. Siksi ne yrittävät johdattaa ihmistä pois Jumalan yhteydestä ja todellisesta elämästä. Pahat henget turmelevat ihmisen sielua ja aiheuttavat ihmisille myös sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä.

Jumala sallii kaitselmuksessaan pahojen henkien toimia, mutta ohjaa niiden toimintaa niin, että toiminta palvelee ihmisten pelastusta ja kasvamista hyvään. Pahojen henkien valta on rajoitettu.

Saatanan ja pahojen henkien olemassaolo merkitsee persoonallisen pahan olemassaoloa. Kun Isä meidän -rukouksessa rukoilemme ”Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta”, tuo paha tarkoittaa persoonallista pahaa eli paholaista.

Kristuksen toisessa tulemuksessa Saatana ja hänen joukkonsa saavat iankaikkisen rangaistuksen.

Ihminen

Ihmisen luominen

Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala loi ihmisen viimeisenä. Hän on lähtöisin maan tomusta, kuten kasvit ja eläimetkin, mutta Jumala loi häneen henkäyksellään näkymättömän ja katoamattoman sielun. Sielu saa aikaan ihmisen henkisyyden, joka tekee ihmisestä tietoisen, ajattelu- ja toimintakykyisen persoonan. Sielu tekee ihmisen biologisena olentona eläväksi. Ihminen on kutsuttu elämään Jumalan yhteydessä. Ihminen ruumiillis-sielullisena olentona on samanaikaisesti kahden maailman kansalainen, näkyvän ja näkymättömän. Hän on mikrokosmos, pienosmaailmankaikkeus.

Ruumis yksinään ja sielu yksinään ei ole ihminen, vaan ne yhdessä muodostavat ihmisen. Sielu tekee ruumiin eläväksi. Ilman sielua ihminen olisi eräänlainen kone. Toisaalta sielukin tarvitsee ruumiin voidakseen toimia. Kirkon opetuksen mukaan sielu on kuolematon, mutta ruumis katoava ja kuoleva. Kristuksen toiseen tulemuksen yhteydessä tapahtuvassa kuolleiden ylösnousemuksessa ruumis nousee kirkastettuna yhdessä sielun kanssa iankaikkiseen elämään. Ylösnousemus koskee siis koko ihmistä.

Kuva ja kaltaisuus

Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen ”kuvakseen ja kaltaisekseen” (1. Moos.1: 26–27). Siksi ihminen on korkein luoduista olennoista. Hän on luomakunnan kruunu. Jumalan kuvana ihminen on Jumalan ikoni. Koska Jumala on Pyhä Kolminaisuus, ihminen on Pyhän Kolminaisuuden kuva. Jokaisessa ihmisessä on tämä kuva. Siksi isät kehottavat meitä näkemään jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä Kristuksen. Jumalan kuvana ihmisellä on vapaa tahto, kyky valita hyvän ja pahan välillä, toisin sanoen tehdä eettisiä ratkaisuja ja kantaa tietoisesti vastuuta. Ihmisellä on myös rajallinen luomiskyky, joka pohjautuu järkeen ja ajatteluun. Ihmisen valinnan vapaus on ihmiselle taakka, sillä tieto hyvästä ja pahasta on usein raskas kantaa. Tätä taakkaa ei ole muilla elollisilla olennoilla. Kuitenkin ainoastaan vapaan valinnan kautta ihminen voi kasvaa itsenäiseksi persoonallisuudeksi. Kuvaan liittyvät ominaisuudet ihminen on saanut Jumalalta lahjana, ilman ponnisteluja.

Jumalan kaltaisuuteen pyrkiminen on hengellistä kilvoittelemista ja kasvamista. Jumalan kaltaisuus ei kuulu ihmisen perusolemukseen kuten kuva, vaan se on tavoite, jota kohti on ponnisteltava ja taisteltava Jumalan armon avulla. Ihmisen kasvu Juma-lan kaltaisuuteen, jumalallistuminen eli theosis, on koskaan päättymätön tie. Syvimmältään on kysymys ihmisen eettisistä ratkaisuista, rukouskilvoituksesta ja erilaisista hengellisistä harjoituksista.

Luomakunnan herruus

Ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi ja heidän liittonsa on inhimillisen yhteyden perusmuoto. Ilman yhteyttä toiseen ihmiseen on mahdotonta kehittyä ja kasvaa henkisesti. Jumala antoi miehelle ja naiselle tehtävän ”olla hedelmällisiä, lisääntyä ja täyttää maanpiiri” (1. Moos.1:28). Vaikka he biologisesti ovatkin erilaisia, he kumpikin ovat Jumalan kuvaksi luotuja ja tasavertaisia.                      

Jumala antoi heille myös tehtävän ”viljellä, hallita ja varjella maata” (1.Moos. 2:15). Näin ihminen on sidoksissa luomakuntaan kaiken elämän perustana. Luomakunta on hänelle sekä lahja että tehtävä. Ihmisen suhde luomakuntaan on eettinen. Luomakunnan herrana ihmisen tulee käyttää sitä Jumalaa kiittäen ja ylistäen eikä itsekkäästi ja vastuuttomasti turmellen ja riistäen.

Lankeemus ja sen seuraukset

Synti tuli maailmaan kahden eri lankeemuksen tuloksena. Ensimmäinen lankeemus tapahtui enkelimaailmassa ja sitten Saatanan vaikutuksesta ensimmäiset ihmiset, Aadam ja Eeva, lankesivat syntiin. He halusivat oppia tuntemaan hyvän ja pahan, kuten Jumala, syömällä hyvän ja pahan tiedon puusta. Varsinainen synti lankeemuksessa oli Jumalan tahdon rikkominen. Ihminen käytti väärin vapaata tahtoaan suostuessaan kiusaukseen. Tottelemattomuuden seurauksena ihminen joutui pois tieltä kohti Jumalan kaltaisuutta. Hän etääntyi Luojastaan, ja hänen tahtonsa taipui pahaan. Puhdas sydän menetti viattomuutensa. Lankeemuksen seurauksena ruumiillinen kuolema, kivut, sairaudet ja vanheneminen tulivat ihmisen elämään. Niiden tarkoituksena on parantaa synnin aiheuttamia vammoja. Niistä osallisiksi tulevat sekä hurskaat että syntiset. Lankeemus ulottuu koko ihmissukuun, kaikkiin Aadamin ja Eevan jälkeläisiin heidän syntymästään saakka.

Vastasyntyneellä ei ole henkilökohtaisia syntejä, mutta hänenkin sielussaan on esivanhempien synnin tahra. Siksi kirkko kastaa myös lapset, ei vain aikuisia. Synti on alullaan ihmisessä syntymästä saakka ja houkuttelee häntä henkilökohtaisiin synteihin. Myös ihmisen elinympäristö on sellainen, että siinä on helppoa tehdä pahaa mutta vaikea tehdä hyvää. Lankeemus levisi koko luomakuntaan ja ihminen menetti asemansa luomakunnan herrana.

Kaitselmus

Jumala ei hyljännyt lankeemuksesta huolimatta ihmistä eikä luomakuntaa. Hän vaikuttaa maailmassa ja luomakunnan elämässä persoonallisena Jumalana. Kaikkitietävänä Hän tietää edeltä kaiken, mitä maailmassa tapahtuu. Hän kuitenkin sallii ihmisen tehdä valintansa ja ratkaisut, koska ihmisellä on vapaa tahto. Jumala kaitselmuksellaan kuitenkin ohjaa elämää ja ihmistä hyvään, estää pahan valtaa maailmassa. Toisinaan Hän kääntää jopa pahuuden palvelemaan hyvää. Jumalan huolenpitoa luoduistaan nimitetään luonnolliseksi kaitselmukseksi. Kaitselmus ilmenee myös kansojen vaiheissa. Jumala on historiankin Herra.

Silloin kun tapahtuu ihmeitä, kun profeetat julistivat ennalta historiallisia tapahtumia ja Jumala jakoi pyhilleen armolahjoja, on kysymyksessä yliluonnollinen kaitselmus. Kaitselmus on siis kolmiyhteisen Jumalan Isän, Pojan Pyhän hengen, pelastavaa toimintaa maailmassa.

Jeesus Kristus – jumalihminen

Ortodoksisen Kirkkomme uskon mukaan Jeesus Kristus, Vapahtajamme ja Lunastajamme on jumalihminen. Hän on samalla täydellinen ja todellinen Jumala, ja todellinen ihminen. Hänessä ei kuitenkaan ole syntiä. Jeesuksen Kristuksen maanpäällinen pelastustyö ihmiskunnan hyväksi alkoi Hänen syntyessään ihmiseksi. Jumala tuli lihaksi. Kristuksen jumalallinen luonto yhdistyi ihmisluontoon, pyhitti sen ja teki sen jumalalliseksi.

Jeesus-nimi tarkoittaa Vapahtajaa, ja sekä Kristus-että Messias- nimitykset merkitsevät Voideltua eli ku-ningasta. Jeesus on myös Jumalan Poika ja Häntä kutsutaan Jumalan Sanaksi eli Logokseksi. Jeesus käytti itsestään myös nimitystä Ihmisen Poika. Ylösnousemuksen jälkeen apostolit alkoivat nimittää Häntä Herraksi.

Jeesuksen persoonassa on kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen. Hän on samalla Jumalan Poika ja myös ihminen, joka on olemukseltaan meidän kaltaisemme. Jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät Hänessä kirkolliskokousten määritelmän mukaan ”yhteen sulamattomasti ja muuttumattomasti, kui-tenkaan jakaantumatta ja erottamatta”. Jeesuksella on siis yksi persoona, mutta kaksi luontoa.

Jumalansynnyttäjä

Neitsyt Marialla on Jumalan pelastussuunnitelmassa suuri ja keskeinen tehtävä. Jumala syntyi hänen kauttaan ihmiseksi. Siksi Mariaa kunnioitetaan ortodoksisessa kirkossa Jumalanäitinä. Maria synnytti Jeesuksen Pyhän Hengen vaikutuksesta. Lihaksi tullut Kristus on Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona. Siksi Neitsyt Mariaa ylistetään Jumalansynnyttäjänä. Jeesuksen syntymä tapahtui neitseellisesti. Kirkon uskon mukaan Maria pysyi neitseenä ”ennen Kristuksen syntymää, synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen”. Siksi Neitsyt Mariaa nimitetään myös Ainaiseksi Neitseeksi. Myös roomalaiskatolinen kirkko pitää häntä ainaisena Neitseenä. Neitseellinen syntymä todistaa Kristuksen ikuisesta ennalta olemisesta, siitä että Hän on Jumalan ainosyntyinen Poika. Evankeliumeissa kyllä kerrotaan Jeesuksen veljistä ja sisarista. Kirkon perimätiedon mukaan he ovat kuitenkin Joosefin lapsia hänen aikaisemmasta avioliitostaan tai Jeesuksen serkkuja.

Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityisasema koko ihmiskunnassa. Häntä pidetään kaikkia muita ihmisiä ja enkeleitäkin ylempänä. Neitsyt Maria otettiin kirkon uskon mukaan kuoleman jälkeen taivaaseen, jossa hän on voimallisena esirukoilijana Poikansa edessä.

Jumalanäitiä kunnioitetaan ja ylistetään jumalanpalvelusten rukouksissa ja veisuissa, erityisesti Neitsyt Marialle omistettuina juhlina. On huomattava, että Mariaa kunnioitetaan aina suhteessa Kristukseen, Hänen Äitinään, ei koskaan Pojastaan erillisenä ihmisenä. Samoin ortodoksisessa ikonitaiteessa Maria kuvataan aina Kristus-lapsen kanssa.

Kristuksen sovitusuhri

Jeesuksen Kristuksen maanpäällinen elämä päättyi vapaaehtoisiin kärsimyksiin ja ristinkuolemaan ihmisten syntien tähden, maailman elämän edestä. Se oli Isän Hänelle antama tehtävä: sovittaa ihminen Jumalan kanssa ja lunastaa hänet synnin, turmion ja kuoleman vallasta. Kristuksen kärsimys ja kuolema ovat syntien puolesta kannettu sovitusuhri. Jeesus ”alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Se on perustana meidän uudestisyntymisellemme ja Jumalan rakkaudelle meitä kohtaan.

Jeesuksen tuomion syynä oli juutalaisten suuren neuvoston mukaan Jumalan pilkka, sillä Jeesus sanoi itseään Jumalan Pojaksi. Tuomion vahvisti roomalaisten maaherra Pontius Pilatus ylipappien ja juutalaiskansan painostuksesta. Itse asiassa Jeesuksen tuomitseminen oli oikeusmurha. Golgatan kärsimyshistoriassa toteutuivat ja täyttyivät Vanhan testamentin ennustukset Herran kärsivästä palvelijasta ja Messiaasta.

Kristuksen sovitusuhri koskee kaikkia ihmisiä maailman alusta historian loppuun asti. Hän on koko maailman syntien sovitus ja pelastus koko luomakunnalle. Kristuksen toisessa tulemuksessa vapautuu koko luomakunta turmeluksen orjuudesta.

Ruumiillisesti haudattuna ollessaan Kristus laskeutui sielussaan ja ruumiillisessa olemuksessaan myös tuonelaan, jossa Hän saarnasi kaikille edesmenneille sieluille ja niin valmisti heillekin pelastuksen. Ortodoksisen uskon mukaan Kristuksen risti ja ylösnousemus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Sekä Golgatan tapahtumat että tyhjän haudan ihme kuuluvat sovitustyöhön. Kristuksen risti muuttuu ylösnousemuksen ansiosta voiton merkiksi. ”Ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan.” Näin laulamme ristin juhlapäivinä kirkossa. Risti on Jumalan voima niille, jotka uskovat Vapahtajaan.

Ylösnousemus

Kaikkien evankeliumien mukaan Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Kolmannen päivän aamuna Jeesuksen haudalle saapuneet mirhantuojanaiset havaitsivat haudan tyhjäksi ja kohtaavat enkelin, joka kertoo Jeesuksen nousseen ylös kuolleista. Naiset veivät tiedon opetuslapsille, jotka haudalle tultuaan havaitsevat naisten puheiden olevan totta.

Jeesus teki elämänsä aikana paljon ihmetekoja, mutta ylösnousemus oli ihmeistä suurin. Se todisti lopullisesti, että Kristus oli todella profeettojen ennustama Messias ja Kuningas. Sen tähden ylösnousemus on kristinuskon perusta. Se synnytti myös uskon yleiseen ylösnousemukseen, joka tapahtuu aikojen lopussa, Kristuksen toisen tulemuksen yhteydessä.

Kukaan ei ole nähnyt ylösnousemustapahtumaa. Ainoastaan tyhjä hauta ja enkelin ilmoitus todistavat Kristuksen ylösnousemuksesta. Ylösnousemus tarkoittaa sitä, että Kristuksen ruumis heräsi kuolleista kirkastetussa muodossa. Sellaisena Hän ilmestyi useita kertoja opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän aikana ennen taivaaseen menemistään. Hän kulki opetuslasten mukana Emmauksen tiellä, söi opetuslastensa nähden osoittaakseen, ettei ollut aave, salli apostoli Tuomaan koskea itseään, kulki lukittujen ovien läpi, katosi yhtäkkiä heidän näkyvistään. Hän ilmestyi kerran viidelle sadalle ihmiselle (1. Kor.15:6).

Kaikkina aikoina on ollut ylösnousemususkon kieltäjiä, muun muassa juutalaisten ylimmäiset papit. He väittivät opetuslasten varastaneen Jeesuksen ruumiin. Jotkut taas väittävät, että Jeesus haudattiin valekuolleena ja ylösnousemuskertomukset ovat näkyjä ja hallusinaatioita. Kaikesta huolimatta usko ylösnousemukseen on kristinuskon perussanoma. Ortodoksinen kirkko on ylösnousemuksen yhteisö, jolle pääsiäinen on tärkein juhla. Pääsiäisen sanoma kaikuu läpi kirkkovuoden sunnuntaipäivinä, joita vietetään ylösnousemuksen muistopäivinä ja ne julistavat ylösnousemuksen iloa ja kuoleman voittoa.

Usko yleiseen ylösnousemukseen perustuu Kristuksen ylösnousemukseen. Se merkitsee uskoa siihen, että kerran kaikki herätetään kuolleista. Siihen taas perus-tuu kristittyjen iankaikkisen elämän ja autuuden toivo.

Kristuksen taivaaseen meneminen

Neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisen jälkeen Jeesus Kristus otettiin taivaaseen (Luuk. 24: 50 – 53; Ap.t. 1: 9 – 11). Tämä tapahtui Öljymäellä. Näin Jeesus palasi takaisin kirkkauteensa, josta hän oli tullut maanpäälle. Jeesus edelläkävijänä (Hepr. 2:18) toteutti lupauksensa: ”Minä menen valmistamaan teille asuinsijan” (Joh.14:2) ja avasi meille tien Jumalan valtakuntaan.

Uskontunnustuksessamme sanotaan: ”Meni ylös taivaisiin ja istuu Isän oikeal-la puolella. Ja on taas kunniassa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalle ei loppua tule.”

Pyhä Henki

Pyhä Henki on Kolminaisuuden kolmas persoona. Häntä nimitetään Herraksi ja kunnioitetaan Pyhän Kolminaisuuden yhteydessä. Uskontunnustuksessa Pyhää Henkeä nimitetään elämänantajaksi. Hän siis elävöittää luomakuntaa ja uudestisynnyttää ihmisen. Hän vaikuttaa ihmisiin Jumalan sanan avulla, kutsuu ihmistä pelastukseen ja pyhittää hänet.

Vanhan testamentin mukaan Pyhä Henki oli mukana luomistyössä. Raamatun alussa kuvataan, kuinka Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1. Moos.1:2) ja sai aikaan kaaokseen järjestyksen, josta kaikki sitten alkoi kehittyä. Ihmiselle Jumala antoi elämän hengen. Pyhä Henki puhui profeettojen kautta ja voiteli Vanhan testamentin kuninkaat ja papit tehtäviinsä. Pyhä Henki vaikutti myös Jeesuksen syntymiseen ja laskeutui kasteessa Jeesuksen päälle kyyhkysen muodossa (Joh.1:32). Jeesus oli maanpäällisen elämänsä ajan täynnä Pyhää Henkeä. Hengen voimalla Hän saarnasi, opetti, karkotti pahoja henkiä, paransi sairaita ja suoritti ihmeitä ja tunnustekoja.

Pyhä Henki synnytti Jeesuksen seuraajissa uskon, että Jeesus on Kristus ja Vapahtaja. Ennen taivaaseen menemistään Jeesus lupasi opetuslapsilleen, että ”te saatte varustukseksenne voiman korkeudesta” (Luuk. 24:49). Tämä lupaus toteutui helluntaina. Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan: ”Tuli raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle.” (Ap.t. 2: 2–4)

Pyhä Henki sai aikaan sen, että ihmiset liittyivät yhteen toistensa kanssa. Tämä yhteys oli alkuna maailmanlaajuiselle kirkolle. Pyhä Henki antoi myös apostoleille voiman viedä sanomaa Kristuksesta kaikkialle. Helluntai on siis kirkon syntymäpäivä. Pyhä Henki ohjaa kirkkoa ja jakaa siinä erilaisia armolahjoja käyttäen armolahjojen vastaanottajia kirkkonsa ja seurakuntansa hyväksi. Pyhä Henki on myös innoittanut pyhien tekstien kirjoittajia. Pyhä Henki toimii myös kirkon sakramenteissa.

Pelastus

Ihmisen päämääränä on iankaikkisen elämän saavuttaminen eli Jumalan valtakunta. Pelastus tarkoittaa siis pelastumista iankaikkisesta kadotuksesta. Kysymyksessä ei ole vain yksi erityinen Jumalan lahja, vaan siihn kuuluu kaikki se, mitä Hän meille an-taa. Kristinuskon koko sanoma ja sisältö ovat pelastus. Pelastuminen on ortodoksisen näkemyksen mukaan Jumalan ja ihmisen yhteistyötä. Jokaisen on haluttava ja omakohtaisesti omaksuttava pelastus, pyrittävä siihen. Kristus on pelastuksen alkuunpanija ja Pyhän Hengen armo auttaa ihmistä tulemaan osalliseksi pelastuksesta, joka on tarjolla ja tarkoitettu kaikille. Pelastus vaatii henkilökohtaista kilvoitusta, taistelua itsessä vaikuttavaa lankeemuksen tilaa vastaan, sydämen puhdistamista himoista ja katumuksen kautta ilmenevää itseriittoisuudesta luopumista. Siinä määrin kuin ihminen nöyrtyy ja puhdistuu, Pyhän Hengen armo uudistaa ja parantaa ihmistä ja täydellistyminen Jumalan kaltaisuutta kohden edistyy.

Kukaan ei voi pelastua omin voimin, vaan Jumalan armovoiman avulla. Armo toimii salaisesti ihmisessä auttaen ihmistä omaksumaan Kristuksen pelastustyön hedelmät. Armo toimii kutsumalla ihmistä eri tavoin, sisäisesti ja ulkonaisesti, pelastukseen. Samoin Jumalan armo pysyy aina pelastusta etsivän rinnalla ja pyhittää häntä. Pelastus toteutuu siis asteittain ja täydellistyy vasta ylösnousemuksessa.

Pelastus ei ole vain yksilön asia, vaan se kuuluu kirkon yhteyteen. Pelastavan armon välineinä kirkossa toimivat ennen kaikkea mysteeriot. Pelastus on ensisijaisesti Jumalan armon toimintaa ja vain toissijaisesti ihmisen. 

Kirkko

Kirkko on Kristuksen perustama ja Hänen pelastustyönsä jatkaja maan päällä. Siksi kirkko on Jumalan kirkko ja Kristuksen kirkko. Kirkon perustana ovat Kristuksen opetukset, Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa. Sellaisena se on pelastuksen lähde, armon välittäjä ja jumalallisien totuuksien opettaja. Ihmisen on mahdollista pelastua vain kirkon yhteydessä.

Kirkkoa kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi, jonka päänä toimii itse Kristus, ja jonka jäseniä kaikki kristityt ovat. Pyhä Henki jakaa kirkon jäsenille erilaisia armolahjoja kirkon palvelutehtäviä varten. Kirkko on uskontunnustuksen mukaan yksi, pyhä ja katolinen. Kirkko on yksi, koska sillä on vain yksi Pää, Jeesus Kristus, ja yksi Henki, yksi Kristuksen Ruumis, yksi usko ja yksi kaste. Tämä ykseys ilmenee ulkonaisesti uskossa, jumalanpalveluksissa, sakramenteissa ja kirkon hallinnossa. Kirkko on toisaalta näkyvä ja toisaalta näkymätön. Näkyvä eli taisteleva kirkko on täällä maan päällä. Edesmenneet kuuluvat näkymättömään eli riemuitsevaan kirkkoon. Näitä kahta yhdistävät uskon ja rakkauden rukous. Maanpäällinen kirkko pyytää Jumalanäidin ja kaikkien pyhien sekä enkelien esirukouksia, mutta kantaa myös rukouksia edesmenneiden puolesta.

Kirkko on Pyhän Hengen pyhittämä Kristuksen Ruumis. Siksi kirkko on pyhä ja se kutsuu kaikkia pelastukseen ja synnin katumukseen ohjaamalla heitä Jumalan armon yhteyteen.

Kirkon katolisuus tarkoittaa sitä, että kirkko on yleismaailmallinen ja käsittää koko maailmankaikkeuden. Kirkko ei rajoitu aikaan eikä paikkaan, vaan sen pelastuksen piiriin kuuluvat kaikki kansat ja rodut kaikkialla ja kaikkina aikoina.

Kirkon apostolisuus johtuu siitä, että kirkko perustuu apostolien työlle ja varjelee apostolista oppia. Kirkko on velvollinen noudattamaan Kristuksen lähetyskäskyä aikojen loppuun. Kirkon apostolisuutta vahvistaa erityisesti ns. apostolinen seuraanto, jolla tarkoitetaan katkeamatonta pappeuden sakramenttia apostoleista alkaen tähän aina päivään saakka.

Kirkko on samalla sekä inhimillinen että jumalallinen. Siksi kirkon ja seurakuntien toiminnassa näkyy myös inhimillisiä heikkouksia. Pyhä Henki kuitenkin toimii koko ajan näkymättömästi kirkossa.

Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä

Jumala ei luonut kuolemaa, vaan se on syntiinlankeemusta seurannut rangaistus. Uskontunnustuksen lopussa kerrotaan koko luomakunnan hajoamisesta ja uuden maailman syntymisestä sekä sen jälkeisestä elämästä. Kuolema ei siis tarkoita kaiken loppua, häviämistä ja tuhoutumista. Maailman loppu itse asiassa merkitsee uuden elämän alkua. Kuolemassa ruumis palaa maahan ja hajoaa, mutta sielu on kuolematon, ikuinen ja palaa takaisin Jumalan luo.

Kuolema on salaisuus. Jumala ei ole selvästi ilmoittanut kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Ortodoksisen uskon mukaan vainajan sielu siirtyy kuoleman jälkeiseen välitilaan odottamaan yleistä ylösnousemusta. Samalla hän kohtaa yksityisen tuomion. Tuossa välitilassa hän saa jo maistaa joko pelastuksen tai kadotuksen esimakua. Kuolema ei kuitenkaan katkaise elävien ja kuolleiden välistä yhteyttä. Jumalalle ovat kaikki eläviä. Kuolleetkin ovat Kristuksen Ruumiin, kirkon, jäseniä. Yhteys säilyy apostolin sanojen mukaan, koska ”rakkaus ei koskaan häviä” (1. Kor. 13:8).

Ihminen jatkaa tuonpuoleisessa siinä tilassa, joka hänellä on kuollessaan. Kuoleman jälkeen ihminen ei voi enää katua. Maanpäällinen elämä on katumuksen, parannuksen teon ja hengellisen kehityksen aikaa. Ortodoksinen kirkko kantaa Kristuksen sanoihin luottaen esirukouksia kuolleiden puolesta. Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan ”että kaikki ihmiset pelastuisivat”(1.Tim.2:4). Ainoa synti, jota ei saa anteeksi ”ei tässä maailmassa eikä tulevassa” (Matt.12: 32), on Kristuksen sanojen mukaan synti Pyhää Henkeä vastaan. Sillä tarkoitetaan täydellistä katumattomuutta, paatumuksen tilaa.

Viimeiset tapahtumat

Raamatun mukaan Kristus tulee vielä toisen kerran maan päälle. Silloin Jumala herättää kaikki kuolleet haudoistaan ja alkaa viimeinen tuomio. Tätä ajankohtaa emme tiedä, se on salaisuus. Sitä eivät tiedä enkelit, eikä myös Poika, vaan yksin Isä (Matt. 24:36). Ylösnousemuksessa jokaisen maatunut ruumis yhdistyy sielun kanssa. Viimeinen tuomio on hengellinen, jolloin kaikki tekomme seurauksineen paljastuvat. Itse Kristus on tuomarina, mutta ihminen itse langettaa tuomionsa. Tuomion kriteerinä ovat osoittamamme rakkaus tai sen puuttuminen. Lopulta koko luonto ja maailma uudistuvat. Luomakunta vapautuu turmeluksesta ja pahan valta kukistetaan lopullisesti. Silloin Jeesuksen Kristuksen pelastustyö on saatettu lopulliseen päätök-seen.